Markku Pätilän lavastama Kokki, varas, vaimo ja rakastaja KOM-teatterissa. Videosuunnittelu Ville Seppäsen, kuva Noora Geagea.

Lavastus määrittelee esityksen tilan ja tyylilajin: tavan käsitellä aikaa, joskus ihmisiä. Se vie meidät johonkin, jossa esityksen tilanteet uskottavasti tapahtuvat.

Laajemmin ajateltuna lavastus (yhdessä valon, äänen, videoiden ja pukujen kanssa) visualisoi tekstin ja ohjaajan näkemyksen tekstistä katsojalle.

Lavastusratkaisut luovat siis mielikuvaa aivan erityisestä kertomisen tavasta ja visiosta. Ne vakuuttavat katsojan esityksen tavasta olla.

Olen nähnyt teatterissa lukuisia lavastuksia, jotka vakuuttavat minut, mutta otetaan esimerkki  tutusta elokuvasta: Lars von Trierin Dogvillessa ei näyttäisi olevan lavastusta lainkaan. Elokuva tapahtuu tyhjässä, mustassa, teatterinomaisessa tilassa, jossa tapahtumapaikkojen rajat on piirretty valkoisella lattiaan. Von Trier halusi keskittää kaiken huomion toimintaan ja ihmisiin. Asunnon verhot tai keittiön pöytä eivät saaneet sitä viedä. Ohjaaja halusi, että katsoja keskittyy ainoastaan siihen, mitä sanotaan ja mitä sanomisen seurauksena tehdään.

Dogvillen lavastuksesta vastaavat Peter Grant ja Simone Grau.

Samalla tavoin vaikuttavat Kati Lukan Kansallisteatteriin lavastaman Nummisuutarien ylösalaisin kohoava metsä, Ville Seppäsen Q-teatteriin visualisoiman Kaspar Hauserin teatterioloissa ällistyttävän katu-uskottava musiikkivideoseinä ja Ada Halosen Takomoon lavastaman Kauheitten lasten taianomainen satumaa.

Miten voi ilmiselvästi ihan pikkurahalla rakennettu Kauheitten lasten visio olla niin ihmeellinen? Yhtä vakuuttava kuin KOM-teatterin komea Peter Greenaway -versio (lavastus Markku Pätilän ja videot Ville Seppäsen) tai Kati Lukan Kansallisteatterin Macbethin musiikin tahdissa lipuvat, unenomaisen pehmeät lavastevaihdot? Onnistuneessa lavastusratkaisussa ei todellakaan ole kyse rahasta tai sen puutteesta. Kyse on visiosta ja kyvystä konkretisoida se.
Lue koko Jaana Semerin artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 3/2017.