Kuva Jean-Benoit Ugeux.

Avignonin teatteri-festivaalia hallitsivat tänä vuonna väkivallan ja terrorismin kysymykset. Niihin pureutuu myös Nizzan-iskun aikaan esitetty Anne-Cécile Vandalemin Tristesses.

Belgialainen näyttelijä-ohjaaja-käsikirjoittaja Anne-Cécile Vandalem (s. 1979) on Das Fräulein Kompanien taiteellinen johtaja. Hänen ohjauksiaan on nähty merkittävillä festivaaleilla Belgiassa ja Hollanissa, mutta Tristesses on hänen debyyttinsä Ranskan Festival d’Avignonissa.

Tänä vuonna monet esitykset Avignonissa käsittelevät äärioikeiston nousua Euroopassa ja siitä seuraavaa väkivaltaa eri muodoissa, poliittisena ilmiönä ja ihmisyyteen liittyvänä kysymyksenä.

“Terrori-iskuthan kasvattavat äärioikeiston suosiota. Minun oli kirjoitettava tämä tarina, sillä olin peloissani ensimmäisen iskun jäljiltä. Tristesses kertoo populismista ja äärioikeistoista mutta eniten siitä, miten voisimme elää yhdessä ja taistella populistisia puolueita vastaan sen sijaan, että annamme niiden mellastaa vapaasti”, Anne-Cécile Vandalem kertoo.

Miksi sijoitit esityksesi Pohjoismaihin?

“Kysymys on etäisyydestä. Pohjoinen liittyy kaikkiin töihini, mutten tiedä, miksi. Olen käynyt näissä paikoissa, mutten ole koskaan asunut niissä. Edellinen esitykseni sijoittui Norjaan ja seuraava tapahtuu Jäämerellä. Lähden talvella esitystä varten Grönlantiin tutkimusmatkalle. Ehkä minun pitäisi tulla myös Suomeen.”

“Valitsin Tanskan luettuani artikkelin siitä, että tanskalaiset ovat toiseksi onnellisin kansa maailmassa. Samassa artikkelissa puhuttiin populistisen puolueen menestyksestä Tanskassa. Kiinnostava yhteys onnellisuuden ja eristyksissä olemisen välillä: torjua toisia, ei antaa kenenkään muun asettua asumaan ja olla siksi – tai siitä huolimatta – onnellinen. Joku kehotti katsomaan tanskalaista tv-sarjaa Borgen, jossa on vahva naisjohtaja. Mutta enemmän olin kirjoittaessani inspiroitunut todellisesta henkilöstä, tanskalaisen populistipuolueen johtajasta Pia Kjaersgaardista.”

“Vieraillessani tanskalaisella saarella sen asukkaat kertoivat, etteivät äänestä Kjaersgaardin populistipuoluetta. Toistensa selän takana he kuitenkin paljastivat, ettei kukaan uskalla sanoa sitä ääneen, mutta todellisuudessa naapuri aikoo äänestää populisteja. Emme ehkä uskalla tunnustaa, että voisimme olla jostain samaa mieltä populististen linjausten kanssa. Tanskassa populisteilla on hyviäkin ideoita, mutta heidän ongelmansa on kaiken ulkopuolelta tulevan näkeminen uhkana.”

Olet tehnyt ennenkin esityksiä, joissa suru ja itku ovat keskeisiä. Olet korostanut, että itkeminen ja surun ilmaiseminen toisten kanssa on tärkeää.

“Ranskalainen filosofi George Didi Huberman on sanonut, että yksin itketyt kyyneleet eivät palvele mitään, ne ovat vain jotain kuollutta meissä, jonka pitää päästä ulos. Mutta yhdessä itkeminen, jaettu tapahtuma, voi antaa parhaimmillaan voimaa, joka saa meidät toimimaan yhdessä. Myös nauraminen on minulle tärkeää. Kaikissa töissäni on naurua.”

Lue koko Terhi Suorlahden artikkeli Avignonin festivaaleilta Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 5/2016.