Peter Steinin ohjaama Nenä esitettiin Kansallisoopperassa syksyllä 2015.  Kuva Heikki Tuuli.

Jos ooppera on kokonaistaideteos, miten sen voi tuoda nykyaikaan?

Kun oopperaa modernisoidaan, voiko pelkän ohjauksen, puvustuksen ja lavastuksen irrottaa musiikista, kuljettaa uuteen kohtaan ja kiinnittää uudestaan paikoilleen? Onnistuuko se?

Oopperassa musiikki on ykköspyhä sakramentti aivan riippumatta siitä, kuinka helppoa on soittaa parikin vuosisataa sitten viimeksi nähdyille instrumenteille kirjoitettua musiikkia – tai siitä, saisiko saundeja enemmänkin irti ajanmukaisin värkein. Mutta ennen kaikkea ooppera on sidoksissa sosiaaliseen ympäristöönsä, ja siitä seuraavat oopperan tyylin mahdollisuudet ja rajoitteet.

Oopperan sosiaalihistoria on täynnä sekä pyristelyä ulos elitistisestä maineesta että nousevan eliitin halua sitoa laji osaksi omia tunnusmerkkejään. Oopperan suhde valtaan on kuitenkin paljon syvempi: Täysimittaisen oopperan tuottaminen on hyvin kallista eli edellyttää rahaa ja valtaa. Myös oopperan tematiikassa vallan ja rakkauden, yksityisten ja yhteiskunnallisten suhteiden yhteenkietoutuminen sekä tunteiden ja vallan hallitseminen ovat aivan keskeisellä sijalla.

Hallitsijoiden on ollut helppo mesenoida hallitsemisesta kertovia spektaakkeleita, mieluusti sellaisia, joissa hyvä kuningas voittaa pahan. Ei niin synkkää diktatuuria, etteikö diktaattorilla olisi tarve näyttää paremmalta ihmiseltä oopperassa – mieluiten omassa oopperatalossaan, kuten Syyrian ja Pohjois-Korean diktaattorit. Eliitti tarvitsee aina jotakin eksklusiivista käydäkseen eliitistä: kun rahvas alkoi harrastaa slalomia, sen nimi muutettiin mutkamäeksi ja eliitti siirtyi golfkentille. Tyyli on eliitille ensisijainen erottumiskeino. (…)

Nenän vuosisadat. Kansallisoopperassa loppuvuodesta vieraillut Peter Steinin ohjaus Dmitri Šostakovitšin Nenästä rakensi ilmeensä peräti kolmen eri vuosisadan päällekkäisyydelle. Nikolai Gogolin tarina virkamiehen kadonneesta ruumiinjäsenestä, joka kävelee valtioneuvoksen hahmossa vastaan Nevan valtakadulla, oli aikanaan uskalias satiiri.

1800-luvun alkupuolen pietarilaisbyrokratialle, turhamaisuudelle ja tarinan henkilöille oli vainoharhaisen helppo nähdä todellisia esikuvia. Šostakovitš aloitti novellin säveltämisen – ja libretoimisen melkoisin metamorfoosein – vuonna 1927, neuvostoavantgarden iltaruskossa, mutta kun teos viimein pääsi esityslavalle, Neuvostoliitto oli jo muuttunut ja poliittinen sensuuri arkipäivää. Se, mikä oli aloitettu etsintänä, kakofonian ylistyksenä ja mahdollisimman vapaana kaiken yrittämisenä, sai ylleen järjestelmän vastaisen leiman.

Šostakovitš saattoi vielä tehdä minivallankumouksen esimerkiksi kirjoittamalla välisoiton pelkille sävelkorkeudettomille lyömäsoittimille (alku- ja välisoitothan ovat ohjaajan juhlaa, likimain vapaiden käsien hetkiä). (…)

Lue mitä Markus Leikola kirjoittaa Nenän lisäksi oopperoista Figaron häät ja Boris Godunov Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 1/2016