Shermin Langhoff, Jens Hillje ja Vesa Tapio Valo keskustelevat teatterin roolista.

Suomalaisten teatterimatkailijoiden Mekka luo nahkojaan: Berliinissä Frank Castorfin Volksbühnen perintö on hajoamassa taivaan tuuliin, kun Lontoon Tate Galleryn johtaja Chris Dercon ottaa ohjat vuonna 2017. Samana vuonna 78-vuotias Claus Peymann luopuu Brecht-teatterin eli Berliner Ensemblen peräsimestä. Varsinainen keikaus koettiin kuitenkin jo 2013, kun Maxim Gorki -teatterin johtajaksi valittiin Shermin Langhoff. Hän on Berliinin valtionteattereiden ja oopperoiden johtajista tällä haavaa ainoa nainen ja ainoa turkkilaissyntyinen. Hän otti homman tosissaan ja muutti talossa (lähes) kaiken.

Pako Berliiniin. Istun teatterinjohtajan huoneessa muutama päivä Pariisin tuhoisien terroristi-iskujen jälkeen. Pakolaisaalto paukuttelee EU:n ovia: 30 000 on jo hukkunut Välimereen – saman verran kuin pakolaisia odotetaan Suomeen. Saksaan heitä arvioidaan saapuvan noin miljoona.

Terrori-iskut eivät saaneet Thomas Ostermeierin berliiniläistä Schaubühneä siirtämään vierailuaan Pariisiin – päinvastoin, kauhun kylväjiä päätettiin uhmata naurulla (Yasmine Reza Bella Figura).

Sen sijaan Pariisissa terrori-iskujen kohteena olleissa kortteleissa asuva latvialaisohjaaja Alvis Hermanis perui kevään Hampurin Thalia-teatterin ohjauksensa vedoten seitsenlapsisen perheenisän rooliinsa, mutta peruutus oli myös protesti Thalian tukemalle ”Tervetuloa pakolaiset” -politiikalle.

Entä täällä, Gorkissa? Shermin Langhoff ja dramaturgi Jens Hillje ovat rento johtajapari, jonka kanssa juttu luistaa eikä paniikista ole tietoakaan. Pöydälle asetetut kahvipullat jäävät minulta kyllä syömättä.

Jo teatterin pihalla videoscreenit olivat heittäneet verkkokalvolle pakolaistragedian ikoniksi muuttuneen pikkulapsen ruumiin rantavedessä. Sen auki jääneeseen kämmeneen huuhtovat aallot Välimeren hiekkaa. Videot ovat vain osa Gorkin valtaisaa, koko teatteritaloon ja viereiseen palatsiin levittäytyvää Syyssalonki-festivaalia: taidetta, performansseja, keskusteluja teemana ”Pako Berliiniin”.

Olen illalla menossa katsomaan uusinta näytelmää, Aiskhyloksen ja Elfriede Jelinekin Turvananojat-teksteistä kehiteltyä produktiota In unserem Namen (”Meidän nimissämme”). Sen ensi-ilta oli 13. marraskuuta – samana iltana terroristit iskivät Pariisiin. Illalla Gorkin katsomo on tupaten täynnä nuoria, myös huivipäisiä teinityttöjä.

Huomaan kysyväni itseltäni kyynisesti: miten kukaan teatterinjohtaja on voinut suunnitella todellisuuden kanssa näin täydellisen matchin? Mietin, onko tämä kaikki myös suomalaisen teatterin tulevaisuutta.

Maahanmuuton jälkeen. Shermin Langhoff on itse maahanmuuttaja. Hän tuli yhdeksänvuotiaana Saksaan Turkista ja kasvoi isovanhempien tarinaperinteen ja siirtotyöläisten poliittisen toiminnan keskellä.

Kasvoin toisen polven turkkilaisessa siirtolaisyhteisössä, jossa taiteilijat halusivat, että heitä ei nähtäisi vain turkkilaisina vaan ihmisinä. He halusivat irtautua taustastaan ja kipukohdistaan tehdäkseen jotain globaalia ja yleispätevää. Mutta eikö se vammauta taiteilijaa? Mitä muuta hän etsii kuin henkilökohtaista tulokulmaa, josta työ lähtee liikkeelle?”

Toimin ensin kustannusalalla kirjojen ja elokuvan parissa, missä saksalaisen yhteiskunnan monimuotoisuus, maahanmuuttajien tarinat ja erilaiset identiteetit pääsivät esiin aikaisemmin kuin teatterissa.”

Saksassa teatterilla oli ollut alusta alkaen kansakuntaa vahvasti rakentava tehtävä. Berliinissä kyllä nähtiin monikulttuurista teatteria jo 1920-luvulla, kun muun muassa juutalaiset näyttelijät ja teatterintekijät hallitsivat suuria näyttämöitä.

Toisen maailmansodan jälkeinen kriittinen aalto synnytti myös muutamia monikulttuurisuutta käsitteleviä näytelmiä. Rainer Werner Fassbinderin Katzelmacher kertoo kreikkalaisen siirtotyöläisen kokemuksista, Pelko jäytää sielua puolestaan eläkkeellä olevan saksalaisen siivoojan ja nuoren mustan maahanmuuttajan kohtaamisen mahdottomuudesta. Näytelmä pyöriikin paraikaa Gorkin ohjelmistossa. (…)

Mutta poikkeukset vahvistivat säännön: 1970–1980-luvuilla syntyi tuskin lainkaan tarinoita, jotka olisivat maahanmuuton näkökulmasta kuvanneet ajankohtaansa tai tarjonneet aineksia keskustelulle, joka myös politiikan osalta jäi kovin ohueksi. Koin tämän puutteen kipeästi ja aloin miettiä, miksi teatterissa, valtion vahvimmin tukemassa taidelaitoksessa ja kaikkien kaupunkilaisten yhteisessä foorumissa, juuri maahanmuuttajien tarinat jäivät uupumaan.”

Sama koski esiintyjiä: miksi teatterit eivät olleet kiinnostuneita näyttelijöistä, jotka tulivat muista kulttuureista? Sivistynyt keskiluokka täytti teatterit, mutta miksi se ei ollut turkkilainen keskiluokka, jota sitäkin jo oli. Tästä syntyi osittain provokatiivinenkin ajatus ryhtyä tekemään ’maahanmuuton jälkeistä’ teatteria.”

Polttopullot valaisivat tien. Jens Hillje on kotoisin Saksan konservatiivisimmasta kolkasta, Ala-Baijerista, mutta hänkin on löytänyt skandinaaviset juurensa, tosin vuosisatojen takaa.

Aloitin teatterintekemisen 15-vuotiaana vapaalla kentällä. Kävin samaa koulua kuin Sebastian Nübling, Gorkin nykyinen ohjaaja. Teimme jo silloin yhteistyötä muun muassa afrikkalaisten siirtolaisten kanssa, teimme poliittista teatteria, queer-teatteria, suunnilleen kaikkea, mitä kansallisissa ja laitosteattereissa ei tehty. Silloin ajateltiin, että maahanmuuttajien kanssa ei tarvinnutkaan tehdä ’taidetta’ vaan sosiaalista, soveltavaa teatteria.”

1990-luvulla alkoivat uusnatsien polttopullot lennellä Saksassa.

Turkkilaisiin kohdistettujen Möllnin, Solingenin ja Hoyeswerdan murhapolttojen jälkeen tilanne oli sietämätön. Kun Berliinin Volksbühnelle muodostettiin 2001 aktivistiryhmä, jossa oli mukana toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajia ja saksalaisia, tieteen ja taiteiden edustajia, halusimme liittää isiemme ja äitiemme tarinat osaksi tämän maan historiaa. Halusimme nostaa myös esiin siirtotyöläisten kunniakkaan panoksen esimerkiksi ay-liikkeen työtaisteluissa.”

Riittääkö taide? Maailma palaa, miksi tänään tehdään taidetta? Löydän lauseen Gorkin Studion verkkosivulta. Niin, riittävätkö taiteen keinot enää?

Tässä on Berliinin paras teatterinjohtaja”, määrittelee Poliittisen Kauneuden Keskuksen (Das Zentrum für Politische Schönheit) taiteellinen johtaja Philipp Ruch, jonka Shermin Langhoff toivottaa tervetulleeksi Syyssalonkiin. Ruch on esittelemässä keskuksen uunituoretta ohjelmakirjaa ja viimeaikaisia aktioita.

Vuosi sitten keskus toteutti poliittisen myrskyn aiheuttaneen projektin Mauertoten (Muurille menehtyneet). Kun Berliini valmistautui juhlimaan muurin murtumisen 25-vuotijuhlaa, neljätoista uhreille pystytettyä valkoista muistoristiä hävisi.

Ne kuljetettiin Välimerelle ja kuvattiin siellä EU:hun pyrkivien pakolaisten käsissä. Sisäministeri kimpaantui, syytti tekijöitä varkaudesta ja Langhoffia avunannosta varkauteen, koska hän oli kutsunut Ruchin toteuttamaan taideprojektia.

Ristit vietiin, niitä ei varastettu. Ne vietiin pois, jotta ne eivät toimisi kulisseina 9. marraskuuta muurin murtumisen juhlinnalle, koska EU samaan aikaan pystyttää muureja omille rajoilleen. Ristit palautettiin. Se oli kunniallisinta, mitä muurille surmattujen suhteen saattoi tehdä.”

Toinen, edellistäkin rankempi aktio Die Toten kommen (Kuolleet tulevat) liittyi sekin pakolaisiin. Keskus toi omaisten suostumuksella Välimereen hukkuneiden ruumiita Berliiniin haudattavaksi ja dokumentoi hautajaiset. Videoissa ministereille varattu aitio ammottaa tyhjyyttään.

Mutta oliko kyse teatterista vai suorasta poliittisesta toiminnasta?

Lue koko Vesa Tapio Valon artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 1/2016