Kuvassa opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen.

Sanni Grahn-Laasonen, Dan Henriksson, Mika Myllyaho ja Veli Lehtovaara pohtivat, mitä tehdä talousahdingon ja poliittisen muutoksen keskellä.

Eurooppalaista demokratiaa koetellaan sekä ideologisesti että taloudellisesti, ja pieni Suomi kärvistelee taantumassa. Valtiovalta säästää ja vuolee mistä vain voi, mutta uusia innovaatioita tai tilanneanalyyseja ei liiaksi ole esitetty. Kuka niitä esittäisi? Voiko taide auttaa tilanteessa, jossa taiteilijoiden työtä ja arkea uhkaavat samat peikot kuin kaikkia muitakin?

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen

Minkälaisena näette teatterin ja tanssin merkityksen nyky-Suomessa? Mikä niiden yhteiskunnallinen tehtävä on nyt?

Kulttuuri herättää tunteita, antaa uusia kokemuksia ja tekee kätkettyjä asioita näkyväksi. Se antaa iloa ja hyvinvointia mutta myös herättelee. Me suomalaiset olemme onnellisessa asemassa, sillä mahdollisuutemme nauttia kulttuurista – niin tekijänä kuin kokijana – ovat erinomaiset. Teatteri ja tanssi ovat korvaamattomia osia tässä kokonaisuudessa. Erityisesti lasten ja nuorten kulttuuri on iso asia.

Sivistynyt yhteiskunta huolehtii kulttuurista myös vaikeina aikoina. Vaikka joudumme nyt säästämään julkisessa taloudessa lähes kaikkialta, tämän hallituksen ohjelmassa kulttuuriin ei kohdistu suoria leikkauksia. Se on merkittävä arvovalinta! Haluamme lisäksi parantaa taiteen saavutettavuutta. Tämän kärkihankkeemme osalta on hienoa, että taiteen prosenttiperiaate ulotetaan nyt myös esittäviin taiteisiin.

Teatteri ja tanssi ylläpitävät, vahvistavat ja uudistavat suomalaista kulttuuria. Se on todella hieno ja haastava tehtävä. Koska nämä kulttuurin muodot ovat helposti lähestyttäviä, niillä on valtava mahdollisuus ottaa myös yhteiskunnallinen rooli. Kantaaottavuus kuuluu luontevasti moniin teatteri- ja tanssiteoksiin, ja taiteen vapaus on tärkeä arvo. Lisäksi tanssi on suuri, suosittu ja koko ajan kasvava vapaa-ajan harrastus, joka huolehtii suomalaisten jaksamisesta ja liikuttamisesta.

Näyttelijä ja ohjaaja Dan Henriksson

Mitkä aiheet ovat tärkeitä nyt? Mihin teatterin pitäisi pystyä?

Lamput vilkkuvat heti – latteusvaara! Pinnallinen uutisvirta on niin raju, ja ”meiltä vaaditaan” kannanottoja, reagointia. Miten tässä voisi rauhoittua pohtimaan, mikä oikeasti on tärkeää. Ja kenelle?

Gandhin ajatustestin mukaan voit aina mitata seuraavan askeleesi merkitystä miettimällä, auttaako se nälkää näkeviä tai miljoonia henkisesti nälkiintyneitä. Unohdat epäröintisi ja itsesi. Pitkään jatkunut individualismin ihannointi yhdessä tuhokapitalismin ylivallan kanssa kuitenkin usuttaa meitä kohti pikavoittojen valheita. Virtuaalisen viestinnän fokus on usein viestimissä ja nopeudessa eikä itse viestissä – mitä haluat sanoa sille toiselle. Ehditkö kuunnella mitä hänellä on sanottavana?

Ja lisäksi koko tämä inhottava houkutus, epidemia, joka tuo esiin todella pimeitä puolia ihmisessä: halu toimia nimettömänä, näkymättömänä. Typeryyttä joka syntyy tietämättömyydestä ja historiattomuudesta. Maan nykyinen hallitus, eli sappisoppa, on keitetty juuri noista aineksista. Yhteiskunnan pitkään rakennettuja sopimuksia rikotaan brutaalisti. Ihmisyyden tunnusmerkkejä poljetaan tietoisesti, rajoja rakennetaan maahan ja mieliin.

Ja nyt paradokseihin: teatterille kaikki tämä on kuitenkin vain pintaa. Teatterin keinot ovat muualla, taajuus toisaalla. Teatteri voi olla paljon enemmän. Teatteri on älyä ja tunnetta, kehoa ja runoutta, musiikkia, unta ja sanaa. Teatteri voi olla hiljentymisen paikka.

Samaan hengenvetoon: voin toki ilahtua Eduskunnan pamfletti-ilottelusta, yhteiskunnallinen teatteri kiinnostaa. Ja voin ihailla toisenlaista taiteellista tinkimättömyyttä toisaalla. Mutta isossa kuvassa yksittäiset teot eivät ole tärkeitä vaan moninaisuus. Ja sehän syntyy yksittäisistä teoista. Paradoksi sekin.

Paradoksit ja pirstaloituneet päiväunet – ehkä niissä piilevät teatterin aiheet ja tutkimuksen kohteet.

Kansallisteatterin pääjohtaja, ohjaaja Mika Myllyaho

Minkälainen on teatterin tilanne nyky-Suomessa?

Vuodesta 2012 olemme jäädyttäneet menoja. Muun muassa näyttelijöiden määrä on pudonnut 41:stä 24:ään. Viimeisen neljän vuoden aikana säästimme kaksi miljoonaa euroa. Tässä siis mennään.

Me olemme kansallinen taiteellinen instituutio, jonka tehtävä on edistää suomalaista näytelmää ja suomalaista teatteria. En näe muuta vaihtoehtoa kuin selviytyä. Se tehdään, mitä voidaan. Minusta isoa taidelaitosta tarvitaan, vaikka sen olemassaolo nyt kyseenalaistetaankin ja sen vetäminen on kovaa työtä ja monelle iso peikko. Yhteiselle ymmärrykselle on tärkeää, että on kansallisia instituutioita ja että valtio tukee niitä.

Sitten voi tietysti kysyä, pitäisikö muuttua. Me olemme muuttuneetkin, avanneet taloa monenlaisille toimijoille ja vapaan kentän tekijöille. Olemme kehittäneet uusia toimintamuotoja, kuten lavaklubi ja kiertueteatteri. Instituutio voi olla muutakin kuin itseriittoinen ja itseensä sulkeutunut laitos; se voi olla monimuotoinen ja avoin yhteisö.

Freelancer-koreografi ja tanssija Veli Lehtovaara

Mikä on tanssin yhteiskunnallinen merkitys tässä poliittisessa ilmapiirissä? Mitä tanssitaide voi tehdä?

Taloudellisen eriarvoisuuden kasvaminen on rakenteellinen ongelma myös Suomessa. Tällä hetkellä maata johdetaan kuin yritystä, taloudelliset intressit menevät kaiken edelle. Markkinatalouden eetoksesta on tullut demokratian keskeinen sisältö. Miten taide asettuu tähän suhteeseen, riippuu viimekädessä taiteilijoista, mutta siihen vaikuttavat paljon myös niiden ihmisten teot, jotka mahdollistavat työllään taiteen tekemisen, eli luovat ja pitävät yllä rakenteita, joita taiteilijat asuvat. Roland Barthes kirjoitti, että mikä tahansa rakenne on asuttava ja totesi, että ehkä se on rakenteen paras määritelmä. Miten taiteilijana asun näitä rakenteita, on minusta kiinni. Jos yhteiskunta tunkeutuu tälle alueelle asettamaan taiteelle tehtäviä tai vaatimuksia, se toimii itseään vastaan. Rakenteiden ei pidä määrätä sisältöä.

Taideteos on itsessään teko, paikka maailmassa, jossa voi kokea, ajatella, tuntea ja olla. Siksi taideteoksen olemassaolo jo tekee maailmasta toisenlaisen. Se, mitä taideteos sitten tekee maailmalle, on toinen asia. Ja kolmas monisyinen asia on, miten taideteos on syntynyt. Kun kysytään, mitä taide voi tehdä tässä ajassa, on asiaa ajateltava kaikilta kolmelta kannalta.

Joskus, kun olemme huolissamme taiteen rahoituksesta ja toimintaedellytyksistä, pelkäämme, selviääkö taide. Kyllä selviää. Ihmisen halu tehdä taidetta on rahaa voimakkaampi. Kurjistamispolitiikkaa on ehdotettu sovellettavaksi myös taiteilijoihin ja välillä perusteltu väittämällä, että niukkuudessa syntyy parempaa taidetta. Tähän en usko, mutta toisinaan ajattelen, että niukkuudesta voisi syntyä parempaa politiikkaa.

Lue koko Minna Tawastin artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 1/2016