TEATTERIN TARVE TÄNÄÄN

Kriitikko Niko Hallikainen näkee Eduskunta III:n merkittävänä yhteiskunnallisena puheenvuorona. Se kirvoitti hänet pohtimaan teatterin suhdetta totuuteen, mediaan ja aktivismiin.

Haastatellessani viime keväänä Noora Dadua, yhtä viime torstaina ensi-iltansa Eduskunta III:n näyttelijöistä, hän tuumi Susanna Kuparisen vetämän dokumenttiteatterin suosion pohjautuvan siihen, että se pistää politiikan käsittämättömät kuviot ymmärrettävään pakettiin. Tarve konkretisoida nykyhetken retorinen propaganda, tämä poliittinen sisällisinformaatiosota, on polttavampi kuin koskaan aiempien Valtuusto- ja Eduskunta-esitysten aikana.

Eduskunta III:n heijastamaa sisältöä Juha Sipilän, Olli Rehnin ja Erkki Liikasen kaltaisista hahmoista on ehkä epäkiinnostavaa eritellä arviomuodossa. Merkillisempää hahmoissa on se, että vaikka ne pohjautuvat faktatietoihin, ne ovat täysin erilaisia muotokuvia verrattuna valtamedian kuvituksiin. Teatteriesitys tuntuu paljon rehellisemmältä oman asemansa ja retoriikkansa suhteen kuin peitellyn puolueelliset suomalaismediat.

Eduskunta III:ssa toimittajat tehtailevat kostuneita arvosteluja Sipilän elämäkerrasta, jonka on kirjoittanut julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen. MTV:n toimittaja referoi Sipilän ja vaimo Minna-Maarian rakkaustarinaa niin kiihkeästi, että ryhtyy tyydyttämään näyttämöllä itseään. Kohtaus Lex Finland -asetuksen korruptoituneesta tuhosta taas on mitä hirvein mafiapainajainen, jonka näyttämöhahmot on karrikoitu mustin hupuin.

Nämä ovat esityksen teatterillisuuksia, jotka merkittävästi erottavat sen journalistisesta tarinankerronnasta. Esiintyjien tapa representoida roolimallejaan on perinteikkään satiirista, mutta sisältö silti staattisen totuudellinen. Esitys ei enää ole pelkkä tuulahdus tarvittua terveen järjen kritiikkiä abstraktin johtoportaan hämäräperäisiä menoja kohtaan.

Kuparisen ja työryhmän dokumenttiteatteri on nyt selkeämmin luettavissa journalistisena teatterina. Se on rehellisempi asemastaan, muotonsa puutteellisuuksista ja puolueellisuudestaan kuin valtamediat. Näin Eduskunta III tuntuu totuudellisemmalta kuin merkittävä osa suomalaisten toimittajien poliittisesta uutisoinnista kuluneen vuoden ajalta.

Suhde mediaan. Esityksen sisältämät videot, joilla Kuparinen haastattelee Yanis Varoufakisia, ovat teko. Jo ensimmäisestä videosta alkaen silmäni vesittyvät ja horjun koko loppuesityksen itkun partaalla. En draaman, vaan sen esittämien väitteiden vuoksi. Kuuntelen Varoufakisia ja mietin, miksi näin inhimillisiä ja rehellisiä ääniä on esillä niin vähän. Katson hallituksen ja valtiovarainministeriön toimintaa ja mietin, miten näin on saattanut käydä, ja mielessä hyökyy suuri suru.

Muistini leikkaa välittömästi poliittiseen lakkoon Rautatientorille, jossa yhteentulemisen tuottaman onnistumisen tunteen torjui sama kysymys; miten nämä olosuhteet voivat olla todellisia? Kysyin sillä hetkellä tätä toimittajaystävältäni ja hän syytti ensimmäisenä mediaa, jonka uutisointi leikkauspolitiikasta oli alun alkaen kritiikitöntä ja oikeistolaista.

Jos Eduskunta III jää etäiseksi katsojan poliittisten arvojen tasolla, voi sen helposti voidella propagandaksi, koska trilogian asenteet oikeistoa kohtaan ovat päätösosassa koventuneet. Etäisen kevyt flirtti on poissa. Nyt isketään kylmää faktaa tiskiin siitä, miten kieroa Sipilän retoriikka on. Eduskunta III:n materiaalissakin hän välttelee vastaamasta kysymyksiin ja laukoo leikkauksista ristiriitaisuuksia, ja on sangen yhdentekevää, tekeekö hän sen vahingossa vai tietoisesti. Esitys viittaa myös Minna-Maaria Sipilän haastatteluun, jossa hän selittää ihmisen voivan ottaa lähimmäisensä huomioon tuloerosta riippumatta. Esityksen kehyksessä tämä oikeistoeliitti on todiste omasta valheellisuudestaan.

Suhde aktivismiin. Koska Eduskunta III on trilogian päätösosa, se jättää hyytävän avoimeksi kysymyksen siitä, mitä työryhmä tekee seuraavaksi, kun heitä tarvittaisiin nyt enemmän kuin koskaan. Tunnelma on muutenkin kuin hautajaisissa. Esityskokemus on sekoitus epäreilun todellisuuden tuottamaa hämmennystä, epäuskoa, pohjatonta surua, raivoa ja myös helpotusta. Helpotus on pientä, mutta merkillistä. Vihdoin tämä kaikki käsittämätön ja ahdistava on pakattu yhteen tilaan ikäviä raatoja myöten.

Teatteri on olemassa näitä hetkiä varten. Se on muotonsa puolesta koollekutsuja ja kykenee synnyttämään tunteen muutoksesta – jopa tällaisena aikana, kun usein millään ei tunnu olevan mitään vaikutusta. Eduskunta III käyttää teatteria myös unohdetun informaation esiin nostamiseen yhteiskunnassa, jonka valtamediat ovat useassa käänteessä vähentäneet oman totuudellisuutensa oikeiston eduksi. Tällaisen teatterin vaikutusmahdollisuuksia tarvitaan.

Taide ei voi toimia kuten esimerkiksi Suomen Taiteilijaseura, joka julkaisee vuolaat kiitoksensa hallitukselle kulttuurin asettamisesta kärkihankkeeksi ja perään kieltäytyy kannattamasta poliittista lakkoa. Taide ei voi hyssytellä tai asettaa aktivismia metatasoille, joilta niiden vaikutus on muuttuvassa nykyhetkessä lähes mitätöntä. Nyt on elintärkeää, että taide aktivoituu poliittisesti, entisestään.

Niko Hallikainen

Ryhmäteatteri: Eduskunta III. Ohjaus: Susanna Kuparinen. Dramaturgia: Jukka Viikilä. Esitysdramaturgia ja lavastus: Akse Pettersson. Taustatutkimus: Jari Hanska, Susanna Kuparinen, Olga Palo. Rooleissa: Noora Dadu, Jari Hanska, Mitro Härkönen, Santtu Karvonen, Martina Myllylä, Matti Onnismaa, Piia Peltola, Pihla Penttinen, Robin Svartström. Ennakkoesitys 24.9.2015