Zodiakin kulunutta vuotta on sävyttänyt mainoslause “Are you contemporary enough?”. Kysymys eskaloituu kevätkauden viimeisissä teoksissa, joiden yhteisilta avaa näkymiä nykytaiteisiin. Liisa Pentin konseptiteos WDMSNLCA? kysyy puolestaan, miksi nykytaide näyttäytyy toisille luotaantyöntävänä. Teoksen tulokulmana on nykytaide kokemuksena.

Esityksen näyttämö rakentuu retrospektiivinäyttelyksi, jossa taide näyttää ärsyttävimmät puolensa. Ehkä taiteen merkitystä ja tarpeellisuutta on tämänhetkisestä kulttuuripoliittisesta näkymästä käsin perusteltava, mutta herkullisimmillaan tanssijat ovatkin antautuessaan itse esittämiselle – eivät referoidessaan sisältöä vaan tuottaessaan sitä.

Pentti ja Riikka Theresa Innanen esittävät muun muassa huonoa teatteria, heidän ilmaisunsa on vilpitöntä ja välitöntä. Yleisesti nykyesityksissä tanssijan hiomaton puheilmaisu on monilta osin paljon kiinnostavampaa kuin virtuoottisinkaan näyttelijäntyö.

Zodiakin yhteisiltojen ikuinen jännite on teosten ennakoimattomat tavat keskustella keskenään. Kun WDMSNLCA? tekee katsauksia nykytaiteen historiikkiin, Masi Tiitan ja Hanna Ahdin Flute luo itselleen paikan viitekehyksen jatkumossa. Samanaikaisesti Fluten vahvuudet kurottautuvat taidekenttää laajemmalle.

Alun Debussy-huilu muistuttaa etäistä kaikua Faunin orgasmista, joka on Tiitan Sotilas-teoksestakin tuttu. Flutessa seksuaalisuus on väsynyttä raukeutta – omalle ruumiille ja sen tuhoutuville nautinnoille antautumista. Kokemus, johon uppoaa niin syvälle, että sitä ei enää erota nautinnosta.

Fluten lähtökohtana on ollut ajatus esityksestä soittimena. Heidi Soidinsalon äänisuunnittelu toimii omana, huikeana teoksenaan. Se on pelottava ja vahva energia, joka virtaa tilan läpi kummitellen kuin pimeässä laulava yöradio tai seinärakenteita heiluttava sydänääni.

Soidinsalo löytää töissään aina uudenlaiselta kuulostavan tavan lähestyä äänen mahdollisuuksia. Hän on toistuvasti askeleen edellä kuuloa, katsetta ja kenttää. Yksikään ääni ei ole itsestään selvä vaan yllätyksellinen, ja Flutea voi lukea myös perustellusti konserttina, jonka levollisia rytmisoittimia Ahdin ja Tiitan ruumiit ovat.

Ahti ja Tiitta vaipuvat ja nousevat hidastunein liikkein. Tämä koko teoksen mittainen ele kaappaa katseen, hidastaa katsojan ruumista ja tämän aika-tilakäsitystä. Ensisilmäyksellä näyttämöllä ei tunnu tapahtuvan paljoa, mutta ruumiiden verkkaisesta liikkeestä paljastuu pian niiden raskas kamppailu olla menemättä määrätyn liikkeen edelle.

Ahti ja Tiitta antavat koreografian viedä ruumiitaan, jolloin suunnan sijaan liikkeen päämääräksi kirkastuu läsnäolo. Paikoin heidän ruumiitaan on vaikea erottaa toisistaan Tiitan peitellessä kasvojaan, mikä synnyttää ohikiitäviä aistimusharhoja – kuin Ahti tanssisi teoksen yksin kahdella ruumiilla. Teos luo omaa todellisuuttaan, jossa pätee täysin oma painovoimansa.

Flute muistuttaa tilana syvää depressiota, sen lepo käy surumielisestä työstä. Esityksen depressiivisin ele on tilaratkaisu, jossa Zodiak Stagen ikkunat ovat esityksen ajan auki. Esitys luottaa täysin siihen, ettei ulkomaailma tule herättämään sitä kaihostaan. Katsojakokemuksena se muistuttaa unetonta yötä, joka huokuu äärimmäistä kehollista tietoisuutta ja läsnäoloa. Se on melankoliaa, jossa ihminen nautiskelee katoamisestaan.

Tiitan liikkeellinen kädenjälki alkaa olla tunnistettavaa ja hypnoottista. Lopun kivuliaan helpottava valotilanne on samanaikaisesti viittaus Zodiakin syyskauden avaamaan Nature Dances -teokseen, jonka koreografeista yksi Tiitta oli. Se viittaa majesteettisemmin myös uuden tanssin aamuun.

Niko Hallikainen

Zodiak: WDMSNLCA? Konsepti ja dramaturgia Liisa Pentti. Koreografia, tekstit ja esiintyjät Riikka Theresa Innanen, Liisa Pentti. Valot Meri Ekola. Äänet Patrick Kosk, Liisa Pentti.

Flute. Koreografia ja tanssi Masi Tiitta, Hanna Ahti. Tanssi Hanna Ahti, Masi Tiitta. Äänet Heidi Soidinsalo. Valot Ville Seppänen.

Ensi-ilta 29.4.2015.