Vanki ja kirjailija Juha Heinonen luki Jussi Lehtosen artikkelin Iso-Britannian vankilateatterista. Se yllytti hänet kuvittelemaan, mitä vankilanteatteri hänen ympyröissään voisi saada aikaan:

Vankilan teatteri

Idea vankilateatterista ei ole uusi. Vuosien mittaan Suomen vankiloissa on nähty erilaisia esityksiä, joista osa on tuotu ihmisten ilmoille muurien ulkopuolellekin.

Muurien sisäpuolella teatteritoimintaan osallistuneiden vankien yhteinen piirre on ollut toiminnan synnyttämä onnistumisen kokemus. Poikkeuksetta draamapiireihin osallistuneet vangit ovat hihkuneet kokemuksiaan kuka mistäkin syystä: kuka on kertonut löytäneensä itsensä, kenelle on riittänyt saada äänensä kuuluviin yhteiskunnassa ja ainakin yksi tohisi hyperventilaatiota aiheuttavan paniikkihäiriön voittamista.

Yhteinen sointi kiitosliturgioissa on kuitenkin ollut, että parasta tekemisessä on ollut tekemisen hauskuus ja apatian tappava riemu. Tämän on sanonut jokainen – yleensä vielä kuorossa ja yhteen ääneen.

Parhaaksi, jollei kaikkein ihkuimmaksi teatteripuuhastamisessa nousi kaikenlaisen pingottamisen puuttuminen, kosketus hurvakkan huumorin kukkimiseen, joka riisui turhasta tiukkapipoisuudesta – tietenkään unohtamatta, että vartijoiden ei annettu sotkeutua teatterijubinoihin.

Vetäjät saapuivat vankilan ulkopuolelta tuoden tullessaan kipeästi kaivattua ilmaa, jota hengittää – tuiki tärkeän tuulahduksen raikkautta paikoilleen jähmettyneeseen arkeen ja yksitotiseen rutiinin, iloa ja vapautunutta riemua.

Näinkin voisi käydä: Kurssi täyttyy nopeasti toisin kuin muut hölynpölykurssit, joihin ihmiset vankiloissa pakotetaan. Opinto-ohjaaja kerää kahdentoista ensin ehtineen nimet listaksi, jonka jälkeen eivät kiukuttelutanssit eivätkä muut näyttelijälahjojen esitykset auta. Täynnä, piste.

Ja kurssin aikana opinto-ohjaajan tarvitsee ani harvoin alentua kutsumaan vartijat avukseen paikalle.

Ja vaikka yleensä pieninkin muutos ympäristössä on aina vaaran merkki, me odotamme draamapiirin alkamista kuin amerikantädin perintöä. Hihkumme ja sepittelimme osastolla juttuja, pelleilemme ja luemme jopa sanomalehdestä teatteriarvosteluja, mikä on ennenkuulumatonta vankilaympäristössä.

Me tiedämme ja kiinnostumme, mikä sekin on passiivisessa ilmapiirissä tavatonta. Innokkaimmat taitavat – vaikkeivat sitä koskaan ääneen tunnusta – muilta salaa rustata runojakin yön pimeinä tunteina. Teatterikurssin alkaminen lävistää joka tapauksessa vallitsevan tapakulttuurin hengen ylhäältä alas ja sivulta toiselle.

Maistuu. Paitsi tietysti, että vankeinhoidolla on kädessään ase, jolla se taas silkan perinteikkään uhkailun sijaan saattaa kiristää meitä käyttäytymään siivolla ja kunnolla.

Viikkoja odotettu keskiviikko kellahtaa lopulta kalenteriin ja kello karvan yli puoleen päivään, kun opinto-ohjaaja keräilee meidät viimein eri osastoilta koolle: varkaat ja murhamiehet, nipistelijät ja näpistelijät marssimaan sulassa sovussa suurin odotuksin ja pienin askelin ensimmäiselle oppitunnille. Into istuu piukassa. Taistelemme tässä opinahjossa eturivin paikasta auringossa kuin hikarit.

Opetuksen kvaliteetti piilee sen sisällössä.

Luokassa meitä odottaa pieni tummiin pukeutunut pallomainen nainen, iältään ei kovin nuori, ei tosin vanhakaan, tummatukkainen meikitön ja maaliton nainen, joka ei ole erityisen kaunis, muttei rumakaan. Hän sanoo nimekseen Arja Taanila ja ammatikseen teatteriohjaaja.

Kun olemme tapelleet paikkamme ja saaneet ahterimme alas pitkien pöytärivien ääreen, nainen aloittaa. Pikaisen esittelyn jälkeen naisen suusta alkaa tulvia omituisia sanoja.

”Sanooko teille Arts in Social Justice mitään? Ei. Okei. Se on Skotlannin kuninkaallisen konservatorion teatterikoulu. Nyt me täällä teemme ryhmä- ja aihelähtöisesti esityksen devising-metodilla. Kurssin aikana me valmistamme soveltavan teatterin keinoin esityksen, jonka fokuksena on teidän elämä, teidän elämäntilanteenne.”

Me katsomme toisimme.

Arja kertoo opiskelleensa ja valmistuneensa yliopistosta dramaturgian maisteriohjelmasta. Vankilateatterista hän kertoo hankkineensa kokemusta Norjassa ja Iso-Britanniassa ja sanoo, että Norjan koulutuslinja näyttäytyi hieman enemmän terapeuttisuutta sivuavana, mutta oli silti taiteeseen painottuneempi kuin brittien kurssit. Näin siitä huolimatta, että Arjan mielestä toiminta molemmissa maissa oli ankkuroitunut taiteilijana olemiseen.

Me emme ymmärrä edes nyökyttää päätämme.

Arjalla on kimeä ja kirkas, kantava ääni, joka lauseen lopussa särkyy kurkkurahinaksi.

”Tällä kurssilla me tutkimme, miten esitys ja esiintyjyys muuttuvat…”

Selvä.

”… kun niiden avulla heittäydytään vuorovaikutukseen terveydenhuollon, sosiaalityön yksiköiden, tässä tapauksessa vankilaan suljettujen ihmisen kanssa.”

Tämän kuultuaan Janne ponkaisee pystyyn. ”Vallankumous!”, mies huudahtaa. Tuoli rymähtää puoli metriä taaksepäin. Ukko jännittyy suoraksi kuin tinasotilas, kädet sivuilla, rintakaari kireänä julistamaan:

”Vallankumous tasaa puntit ja muut tuloerot!”

Me räjähdämme nauruun.

”Mulle kans tota samaa!” Tapsa, paikkajaossa kehnolla puntinnostotuloksella takarivin oppilaaksi jäänyt kelkannarun varjo, huutaa sekaan:

”Saman värisii, samas järjestykses, mulle kans!”

Me nauramme niin että Jaskalla räkä tirskahtaa suupieliin, jota hän sitten naama punaisena siivoamaan kaksin käsin nolona hätäisesti paidan rintamukseen.

Janne seisoo edelleen paikoillaan kuin kangen niellyt. Liikkumaton ontto mies, joka tuijottaa tyhjänä eteensä. Lopulta hänkin kirpoaa ja istahtaa takaisin jakkaralle puuskuttamaan kuin vanha veturi.

”Teoria!”, päättää köyliöläinen pikkurötöksistä linnaan tuomittu Jaakko osallistua toimintaan. Naururemakan soidessa hänen äänensä peittyy ohueksi mutinaksi.

”Kirveet ja keihäät ja kaarikot, puhallusputket! Nyt se alkaa.”

Ehkä me emme olle valmiit tai riittävän alttiit astumaan näin monisyisen taiteen alttarille. En tiedä, tai ehkä me vain odotamme jotakin sellaista, mitä voisimme hengittää, imeä vapaasti sisään ja puhaltaa rauhallisena ulos.

Tunnin jälkeen opinto-ohjaaja selittää meille käytävällä, että kaikella taiteella on välineellisiä, hyvinvointiin liittyviä ja monia muitakin arvoja. Vaikka hyvä teatteriesitys monessa mielessä onkin terapeuttinen, tuntuu lähtökohta meille edelleen jollakin tavoin kovin etäiseltä ja vieraalta.

Olkoon vain, että vankilateatteri on osa taidetta, jonka sisään terapeuttisuus mahtuu, ja jonka tekemisessä tietyistä erityistaidoista ja erityistiedoista on hyötyä, väistämättömänä mielessäni kimpoillut ajatus on, että nyt me etsitään köörillä pakoputki ja hengitetään koko joukolla sitä.

Juha Heinonen