Maria Säkö pohtii, miten nuoren polven teatteritekijöiden yhteiskunnallisuus näkyy näyttämöllä.

Takomon Paras mahdollinen maailma iskee nykypäivän identiteettipolitiikkaan. Kuvassa Jukka Ruotsalainen. Kuva Kimmo Metsäranta.

Kun avaan Ylioppilaslehden, en voi olla huomaamatta sitä. Tai kun Tukholmassa avaan Nöjesguidenin, sielläkin näen sen. Näissä 1980- ja 90-luvuilla syntyneiden tekijöiden lehdissä ollaan hillittömän tosissaan – ja aivan hillittömästi viihdyttäviä. Ja molemmissa asenteissa kompromissittomia.

Nuoret ovat aina tosissaan, ehkä niin, mutta siinä tapauksessa oma nuoruuteni oli poikkeuksellista aikaa. Sillä vielä 90-luvulla vastaavaa asennetta ei ollut, kumpikin ääripää puuttui. Oltiin jossain siinä välissä ja fiilisteltiin ironisesti. Kaikessa oli empimisen makua.

Toisin on nyt. Kaksoisviestintä antaa mahdollisuuden ottaa lehtijuttu tai teatteriesitys vastaan viihteenä tai vakavana kannanottona.

Moniäänisyys voi kääntyä ennennäkemättömäksi poliittiseksi teoksi, kuten Aune Kallisen, Laura Murtomaan ja Jenni Koistisen Yhteiskunnallista liikettä -trilogiassa (2012). Moniäänisyydellä voi myös saavuttaa yhteiskunnallisen teatterin kantaaottamattomuuden lakipisteen, joka nähtiin Kansallisteatterin suurella näyttämöllä keväällä 2011. Mika Myllyahon ja Saana Lavasteen yhdessä ohjaamassa Täällä Pohjantähden alla 2011 -esityksessä itsenäisen Suomen ensimmäisten vuosikymmenten keskeisiltä tapahtumilta riisuttiin kaikki merkitykset. Siinä noudatettiin jälkimodernistisen kaikki–on–suhteellista-koulukunnan keskeisiä perinteitä.

Väinö Linnan modernin yhteiskunnan rakentumista kuvaavasta trilogiasta ei haluttu antaa selkeää kokonaiskuvaa, koska sellaisen luomista menneisyyden tapahtumista pidettiin mahdottomana. Jäljelle jäi keskiluokkainen kertomus yksilöiden kyvyistä rakentaa itse oma maailmankuvansa yhteiskunnalliset jakolinjat sivuuttaen.

Henkilökohtaisuus. Kiasmassa esitetyssä Yhteiskunnallista liikettä -esityssarjassa kokonaiskuvan muodostumisen mahdottomuus ei kuitenkaan kääntynyt kertomukseksi siitä, miten me kukin toteutamme itseämme yksilöllisillä valinnoilla.

Oliomaisen muodoton kolmen esityksen rypäs antoi erilaisille poliittisille totuuksille äänen ja pyrki rakentamaan niistä kokonaiskuvaa, johon kukin esiintyjä haki henkilökohtaista suhdetta.

Näyttämöllä nähtiin muun muassa Aune Kallisen äiti Pirjo Kallinen sekä kansallispuvussa afrikkalaisia tansseja tanssiva Laura Murtomaa. Merkkien karnevalisoiminen ja identiteettien horjuttaminen ei kuitenkaan jäänyt postmoderniksi kaaokseksi, sillä tekijät asettivat oman henkilökohtaisen näkemyksensä paljaana näyttämölle. Yksityinen ja yleinen elivät yhtä aikaa, eikä moniäänisyys latistunut tilanteeksi, jossa kaikki olisi ollut suhteellista.

Lue koko Maria Säkön essee Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 8/2014.