Dramaturgian opiskelija Elli Salo vaeltaa tuntureilla ja esittää Samuli Paulaharjun novelleja erämaanäyttämöllä.

Rinkan pakkaaminen kolmen viikon eräreissuun muistuttaa paljolti kirjoittamista. Täytyy rajata olennainen, pohtia henkilökohtaiset mieltymykset ja kokemus, valita välttämätön, riittävä, luottaa vähään mutta kestävään. Prosessi ottaa aikaa, kypsyy. Neuvoja satelee, mutta päätökset on tehtävä itse. Vaikka Juha Hurme sanoo, ettei saippuaa tarvita, otan silti.

Pakattu rinkka nököttää eteisessä kuin valmis teksti. Mietiskelen vielä sen sisältöjä, villakalsareita, perunamuussipusseja ja puukkoa, mutta en enää availe vetoketjuja tai pura mitään. Sen näkee, miten pärjää, jäikö jotain uupumaan tai tuleeko kritiikkiä (liian iso pyyhe).

Rovaniemen yöjuna lähtee Helsingistä kohti pohjoista. Operaatio Paulaharju kokoontuu ensimmäisiin lukuharjoituksiin junan ravintolavaunuun.

Operaatio Paulaharju on ohjaaja Juha Hurmeen luotsaama ja Hailuoto-festivaalin alainen viisi vuotta kestävä eräteatteri-projekti. Tarkoitus on kulkea Lapin eri kansallispuistoissa viitenä elokuuna ja esittää kansatieteilijä, kirjailija, kuuromykkien opettaja ja puuseppä Samuli Paulaharjun Tunturien yöpuolta -teoksen novelleja erämaanäyttämöllä.

Tänä vuonna operaatio esiintyi Pallas–Yllästunturin kansallispuistossa, ensi vuoden elokuussa Lemmenjoen Ravadaskönkäällä, vuonna 2016 Kevolla, vuonna 2017 Näätämössä ja vuonna 2018 Suomen katolla, Haltilla.

Operaatio Paulaharjun iskulause on: ”Ilmaista taidetta kaikelle kansalle, mutta ei hinnalla millä hyvänsä!”

Esitykset nähdäkseen katsojan on lähdettävä jalkapatikassa useaksi päiväksi erämaahan. Operaatio ajaa kansallispuistojen asiaa, ja sen hyväntahtoinen aikomus on huijata kulttuurin avulla ihmiset eräilemään. Ja päinvastoin.

Pallastunturilla on aamusumua. Operaatio Paulaharjun kymmenpäinen joukkio kiipii ylös tunturin kuvetta. Tohtori Ilmari Hustich linjasi vuonna 1934 tunturihuippujen kautta kulkevan, kansallispuiston halkovan 55 kilometrin vaellusreitin Pallaksesta Hettaan. Sitä pitkin kuljemme mekin ja reilun viikon päästä yleisömme.

Polvia vihloo, rinkka hiertää hartioita, maisemat huumaavat pään. Joku selittää selän takana, että vanhan teatterioppaan mukaan puheensorina syntyy niin, että puolet näyttelijöistä toistaa raparperi-raparperi-raparperi ja puolet äy-äy-äy. Verkalleen porukka hiljenee ja jokainen keskittyy omaan kävelyynsä

Parin päivän kuluttua saavumme Hannukuruun, jonne pysähdymme yli kahdeksi viikoksi. Päivät alkavat muistuttaa toisiaan. Menemme aikaisin nukkumaan ja nousemme aikaisin ylös. Harjoittelemme esitystä aamupäivät. Lopun aikaa opettelemme suunnistamaan ja tunnistamaan sieniä. Retkeilemme tuntureilla, marjastamme, istuksimme nuotiolla. Muumikirjat kiertävät teltasta telttaan.

Lavastaja Matti Rasi väkertää tuohilipereitä rekvisiitaksi esitykseen ja opettaa minua samalla veistämään. Istun paikallani ja jyrsin puukolla puuta kuin isoa luuta. Etsin koivuhalon sisältä kauhaa. Menee päiviä. Päiväkirjamerkinnät typistyvät lyhyiksi huomioiksi: Maanantai. Tänään sateli. Löydettiin hirveesti kehnäsieniä. Tiistai. Nähtiin Pahakurussa kuukkeli. Illalla kun kömmin teltassa makuupussiin ja laitan silmät kiinni, näkyy mustikanvarpuja.

Samuli Paulaharju laukkasi pitkin Lappia jututtamassa kairan väkeä ja kirjasi pohjoisen katoavia elämänmuotoja tieteellisiin teoksiinsa Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa (1923), Ruijan äärimmäisillä saarilla (1935), Kiveliöitten kansaa (1937) ja Sompio (1939). Akateemiset piirit eivät Paulaharjun tutkimuksista paljoa perustaneet. Niiden vilkasta, kaunokirjallisen ja tieteellisen tekstin rajoja rouhivaa tyyliä ei kelpuutettu tieteen diskurssiin.

Paulaharju itse kommentoi kieltään: ”Sekö minun ’tyylini’. On se semmoinen painajainen että siitä en pääse mihinkään. Olen niin monta kertaa oikein noituen yrittänyt ihmisiksi kirjoittaa, mutta se menee kuin kirottu siihen vanhaan rallatukseen.”

Paulaharjun kieli on vauhkoa, impressionistista taidekieltä, joka leikittelee estoitta saamelaiskielillä ja pohjoisilla murteilla. Hänen ainoaksi jääneessä puhtaan kaunokirjallisessa teoksessa Tunturien yöpuolta kieli ja tyyli kasvavat avantgardistisiin mittoihin. Runoilija Martti Haavio alias P. Mustapää kirjoitti teoksesta hurmioituneen arvion, jonka aloitti: ”Man, mitä tämä on?”

Novellikokoelman loppuun on koottu pitkä Oudot sanat -lista. Opettelemme sieltä päivittäin kaksikymmentä uutta sanaa. Yksi lukee, muut toistavat perässä: Kehposet – keuhkot! Könttyri – keripukki! Päämääränä on, että kaikki puhuvat viiden vuoden päästä sujuvaa paulaharjua. Pärkalak lannanmies, sun kolosti keu sati vain silparahaa raitioit ja sen perässä ruukallat!

Erämaassa olo pelkistyy perusasioihin. Ovatko kengät kuivat, meneekö yöllä pakkasen puolelle. Tuntuu hyvältä, että myös taide ja kulttuuri ovat luonnossa perusasioita. Teatterin tekeminen ei eroa oleellisesti trangian kattiloilla kokkaamisesta. Yhtä iloista on laulaa, kuin kerätä lakkaa.

Harjoitus- ja esityspaikka sijaitsee keskellä metsää, jonkun matkan päässä Hannukurun tuvista ja vaellusreitistä. Emme halua ehdoin tahdoin häiritä ketään. Säveltäjä Petra Poutanen-Hurme opettaa vienalaisten vahvaa laulutekniikkaa – ajattele, että hengittäisit persereikäsi kautta.

Ei ne mummot turhanpäiten laulaneet kovaa, vaan siksi, että kaikki ei mahtuneet tupaan ja piti laulaa pihalla.”

Täällä kaikaa, luonnonmetsässä on ensiluokkainen akustiikka.

Esitämme Tunturien yöpuolta -kirjasta kaksi novellia. Ensimmäinen, Onnen lammas, kertoo poromies Martin Jussan hetkellisestä hybriksestä ja surkeasta lopusta. Teksti palautuu maisemaan, jossa olemme. Tunturit, jotka jutussa mainitaan, näkyvät Hannukuruun. Toisessa novellissa, Niilas Saaran kiroissa, Lapin noita manaa poroja ampuvan papin tanssitaudin valtaan.

Paulaharjun jutut pohjautuvat hänen kairalta keräämiinsä saamelaistarinoihin. Sekä Martin Jussa, että Talmulahden ylpeä pappi saavat tuta, että ”erämaan lait ovat pyörtämättömät”. Tarinoissa on kirpeä viesti luontosuhteesta vieraantuneelle ja ilmastonmuutosta ihmettelevälle nykyihmiselle.

Esitys alkaa valmistua. Näyttämötoteutus on koruton ja yksinkertainen. Kerrotaan jutut, vähän taajotaan ja hipitään. Keskeisintä on konteksti.

Emme ole tiedottaneet Operaatio Paulaharjusta juuri ollenkaan. Ei ole tarvetta, kun ei ole asetettu projektille mitään tulostavoitetta tai muuta ankeaa taloustermiä tekemistä häiritsemään. Mutta viesti kyllä kuuluu kulkevan. Puskaradion volyymi on kovalla Pallas–Hetta-reitin käkkyräkoivikoissa. Autiotuvissa ei kuulemma iltaisin muusta puhutakaan. Hannukuruun vaeltaa rinkkakansaa, ja kaikki ovat tulossa teatteriin.

Möllötän porona pusikossa, hamuilen jäkälää koparoillani, seurailen näytelmän kulkua ja sadeviittojen päällä istuvan yleisön olemista. Täällä me kökimme metsässä porukalla. Toiset leikkii ja laulaa, toisia se huvittaa, ja polttiaiset syö kaikkia. Ei kummoista, mutta harvinaisen tärkeän tuntuista toimintaa kuitenkin.

Ahtaudumme työryhmän kanssa laavuun lyhyeen ja läheiseen ensi-iltakaronkkaan. Luen vieraskirjasta muille yleisön terveisiä:

Suurelle Paulaharjulle hieno kunnianosoitus!” ”Koulusta kesäläksynä käydä joku esitys katsomassa.” ”Tämän vuoksi lähdimme vaeltamaan. Löytyi kyllä uusi harrastus.” ”Vaimo ei tykkää kun lähden erälle, mutta pääsin kun sanoin, että lähden teatteriin.” ”Mie en ole koskhaan käyny teatterissa. Mutta nytten tuli kiima, osevain niipöljää hommaa.”

Esitämme näytelmän seitsemänä iltana. Yleisöä riittää, vaelluspolku on kuin puro, josta pulpahtelee esitykseen aina vähintään parisenkymmentä katsojaa. Jotkut pysähtyvät Hannukuruun useammaksi päiväksi ja tulevat katsomaan esitystä joka ilta. Liikuttavin katsojakunta on kaatosateessa esitystä herpaantumatta seuraava ala-asteen leirikoululuokka. Iltaisin istutaan yhdessä iltanuotiolla ja käydään saunassa. Tunnelma on lämmin ja likeinen.

Päivät jutaa. Puolukat alkavat kypsyä. Tulee aika pakata leiri ja lähteä vaeltamaan kohti maalikyliä. Erämaateatterista jää merkkejä vain Hannukurun autiotuvan vieraskirjaan. Esityspaikkaa ei erota muista metsän nötkelmistä. Oliko se täällä?

Viimeisen yön vietämme Pyhäkero-tunturin laella. Maaruska hehkuu, nokipannu porisee tulilla, joku saa savua silmiinsä, joku kertoo jotakin juttua.

Hyvä on matalan maan ihmisen liikkua täällä ylhäisillä maaemillä. Päivä paistaa, hiljainen tunturituuli huokuu ja maailma on suuri ja avara.” (Paulaharju: Vaeltaja tunturien maassa, 1947)

Elli Salo