Rehtori Tiina Rosenberg antaa kasvot ja äänen taiteen edistämisen suurille muutoksille.

Tiina Rosenberg johtaa Taiteen edistämiskeskuksen sisällä toimivaa taideneuvostoa, joka päättää muun muassa valtion taidetoimikuntien toimialoista, nimistä ja määristä. Lisäksi hän on Taideyliopiston rehtori. Tämä kaksoisasema tekee hänestä suomalaisen taide-elämän keskeisen vaikuttajan, tulevaisuuteen katsojan ja linjojen luojan.

Vastuu on yhtä iso kuin valta, eikä tuuli suinkaan tule aina takaa, vaan vaihtaa tiheästi suuntaa. Taiteen julkisen rahoituksen jatkuva kaventuminen aiheuttaa huolta ja suuria paineita. Tilannetta seuraavat niin taiteilijat, taidelaitokset ja -järjestöt kuin yleisökin.

Rakenteita on joka tapauksessa muutettava.

Suomalainen taidepolitiikka on muuttunut parissa vuodessa nopeammin kuin viimeisten neljän vuosikymmenen aikana yhteensä. Ensin taidetoimikunnat saman pöydän ääreen koonneen Taiteen keskustoimikunnan tilalle valettiin kokonaan uusi virasto eli Taiteen edistämiskeskus taideneuvostoineen. Taidetoimikunnat muutettiin kolmivuotisten sijaan kaksivuotisiksi, ja niitä täydentäneet jaostot lakkautettiin. Tässä muodossa toimikunnat toimivat kaksi vuotta, ja nyt järjestelmään operoitiin suuri muutos yhdistämällä toimikuntia ja palauttamalla jaostot niiden tueksi.

Myös taiteen korkein koulutus on saanut uudet raamit, synergian tuomia vahvuuksia etsitään ja taiteenalojen välistä toimintaa vahvistetaan. Taideyliopisto on toiminut vuoden verran.

Rajoja alas. Rosenbergin mielestä tärkeintä tällä hetkellä on alueellisten taidetoimikuntien työn tukeminen ja ylläpito. Suomalainen taide pakkautuu Uudellemaalle, mutta sen ulkopuolistakin taidetta on tuettava.

Toki Rosenberg kertoo saaneensa paljon palautetta taidetoimikuntajärjestelmän uusimisen riskeistä.

Joka ainoa taiteen ala olisi halunnut oman toimikuntansa. Sitä vain oli vaikea toteuttaa, ja yhdistämiset nostattavat suuria tunteita. Toimikuntien määrä piti päättää ja se, liikkuuko taide aloittain vai rajattomammin.”

Rosenberg huomauttaa, että erot kasvavat, jos eroja korostetaan.

Jotkut taiteen alat voivat muita paremmin, ovat hyvin edustettuina, mutta toiset painivat suurissa ongelmissa. Esimerkiksi kuvataiteilijoiden taloudellinen toimeentulo ja asema ovat kääntyneet yhä huonompaan suuntaan.”

Vapaat ja laitokset. Rosenberg näkee kuilun laitosteattereiden ja vapaan kentän välissä syvenevän. Kokopäivätoimisesta taiteilijan työstä on tullut hänen mukaansa nykivää pätkätyötä ja apurahoista toimeentulon muoto.

Laitoskulttuuria on pidetty itsestään selvänä julkisen rahoituksen kohteena. Instituutiot ovat tarjonneet työpaikkoja. Taidekoulutuskin on suurelta osin ollut räätälöity laitoskentän tarpeisiin. Nyt taiteilijoista on tullut yksityisyrittäjiä, joiden on opittava aivan erilaisia työelämän valmiuksia kuin tähän saakka.”

Viime vuosina laitostenkin tilanne on huomattavasti heikentynyt ja ne ovat aktiivisesti hakeneet yhteistyötä ryhmien kanssa. Vapaan kentän taiteilijoiden tilanne toimeentulon suhteen taas on ollut samankaltainen jo vuosia. He ovat Suomessa olleet yksityisyrittäjiin vertautuvassa asemassa ilman yritystoiminnan tukia.

Tässä vaiheessa tuntuu hankalalta hahmottaa, miten taidetoimikuntalaitoksen uudistus helpottaisi vapaan kentän tilannetta.

Taidemäärärahojen väheneminen on kansainvälinen ilmiö ja esiintyy erityisesti maissa, joissa valtion tuella on suuri merkitys. Rosenberg sanoo, että Ruotsissakin on käynnissä samankaltainen prosessi. Hän on varma kannastaan:

Laitosten alasajo ei hyödytä ketään. Seinät eivät ole rajoja! Laitokset ovat paitsi työnantajia myös nuorten taiteilijoiden opinahjoja. Aiemmin teattereissa koulutettiin jopa käsityöammatteihin: kenkien, peruukkien, pukujen tekoon. Ammattilaiset ovat olleet omassa yhteisössään tärkeitä.”

Hänen mielestään ikävintä nykyisessä kulttuuriliberalismissa on työn ulkoistaminen. Tärkeät ja erilaisia taitoja ylläpitävät yhteisöt hajoavat. (…)

Lue koko Kirsikka Moringin juttu Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 6/2014