Voisiko dramaturgi olla ammattinimike, jonka sisältö muuttuu sen mukaan, mitä esittävä taide tarvitsee? Maria Kilpi hahmottelee dramaturgin työkuvaa ja suhdetta näytelmäkirjailijaan ja ohjaajaan.

Suomessa dramaturgilla on perinteisesti tarkoitettu teatterissa vakituisesti työskentelevää henkilöä, jonka toimenkuvaan on kuulunut ainakin neljä tehtävää: tekstien lukeminen teatterin ohjelmistonsuunnittelua varten, uusien tekstien työstäminen kirjailijan kanssa, uusien esitysten työstäminen ohjaajan kanssa ja käsiohjelmien tekeminen.

Asian voisi ilmaista myös niin, että dramaturgin työn ja taiteen olennaisin tapahtumapaikka on ollut erilaisissa väleissä: tekstin ja esityksen, teatterin ja yleisön, tekstin ja kirjailijan taikka esityksen ja katsojan välissä. Dramaturgien toimenkuvaan on vaihtelevasti voinut kuulua myös dramatisoimista, ohjaamista tai tuotannollisia töitä.

Teatterin tiedotuskeskuksen Tinfon mukaan tällaisia dramaturgeja työskenteli valtionosuusteattereissa viime vuonna yhdeksän kokoaikaisissa työsuhteissa.

Olipa dramaturgi tässä ”perinteisessä” merkityksessä kuollut tai ei, lienee korkea aika kysyä, mitä muuta dramaturgi voisi olla. Mihin dramaturgeja tarvitaan, mihin aikamme teatteri voisi heitä käyttää?

Dramaturgi ja kirjailija

Kysymys dramaturgin toimenkuvasta johtaa nopeasti erilaisten taidekäsitysten äärelle. Dramaturgia on pidetty näytelmäkirjailijan sisarammattina, joissakin yhteyksissä jopa samana ammattina. Omasta näkökulmastani nimikkeitä olisi tarkoituksenmukaisempaa käyttää erottamaan toisistaan kaksi hyvin erilaista tapaa lähestyä taiteen ja teatterin tekemistä.

Näytelmäkirjailijuus tuntuu oman taiteilijasukupolveni keskuudessa määrittyvän edelleen melko pitkälle samojen taidekäsityksellisten periaatteiden varaan, jotka Teatterikorkeakoulun dramaturgian professori Pirkko Saisio muotoili virkaanastujaisesitelmässään vuonna 1997. Saisio vertaa yhden kirjailijan kirjoittamaa teosta ryhmätyönä tehtyyn käsikirjoitukseen:

Kirjailijuus on omaa, jotakin itsepäistä, umpihullua, ajasta ja ympäristöstä piittaamatonta. Käsikirjoittajuus on ammattitaitoa, kykyä verbaalisesti viestiä maailmaa, joka on yhteinen ainakin työryhmän, ehkä kokonaisen aikakauden kanssa… jaettua sosiaalista ympäristöä ja aikaa huomioonottavaa, pahimmillaan sitä mielistelevää.”

Arvoasetelma on selvä: omaehtoinen, ”ajasta ja ympäristöstä piittaamaton”, yhden ihmisen problematiikan ja maailmankuvan synnyttämä teksti on taiteena arvokkaampaa, jotenkin ”enemmän taidetta” kuin jakamalla ja yhteistyössä synnytetty.

Dialogi näyttäytyy siis jonkinlaisena kompromissina.

Kirjailijakulttuurissa käytetään nimitystä lukeva dramaturgi, jolla tarkoitetaan toisten tekstejä lukevia ja kommentoivia, miksei myös esityksiä katsovia kirjailijakollegoita. Toimenkuva on yleensä yhdistelmä vertaistukea ja havaintojen tekemistä.

Lukevan dramaturgin korkein ja kyseenalaistamattomin hyve on objektiivisuus: Lukeva dramaturgi voi esittää perusteltuja havaintoja ja näkemyksiä, mutta päätösten tekeminen, sen myötä myös taide ja tekijyys olisi jätettävä kirjailijalle. Ei saisi ruveta kirjoittamaan näytelmää kirjailijan puolesta.

Tämä rajaus on kirjailijakulttuurissa niin itsestään selvä, että vasta nyt tulee ensimmäistä kertaa mieleen kyseenalaistaa se ainoana kirjoittamisen mallina.

Kirjailijan peruskysymyksen pitäisi olla mitä, eikä miten”, kuuluu toinen Saision muotoilema periaate. Kirjailijantaidetta ja -taitoa on valittua aihetta kuvastavan materiaalin, kuten henkilöiden tai tarinan, luominen. Näytelmän syntyminen edellyttää kuitenkin myös ajatusta miten, siis jäsentämisen taitoa tai taidetta, jota haluaisin tässä kohtaa kutsua dramaturgin työksi.

Yksi ihminen voi toki olla lahjakas ja kiinnostunut opettelemaan näitä molempia, mutta on kohtuutonta ja vähän hölmöäkin olettaa, että dramaturgin taito automaattisesti laskeutuisi ihmiseen samalla hetkellä, kun hän päättää ryhtyä näytelmäkirjailijaksi.

Se ei ole myöskään välttämätöntä: näytelmiä voitaisiin kirjoittaa taiteellisessa yhteistyössä, jossa kirjailijaosapuoli vastaa materiaalin tuottamisesta ja dramaturgiosapuoli sen jäsentämisestä. Tällainen työtapa ei edes ole mitenkään tavatonta suomalaisen näytelmäkirjallisuuden historiassa, mutta siitä ei ole haluttu pitää kauheasti meteliä. Näytelmät kulkevat edelleen kirjailijoidensa nimissä.

Haluaisin väittää, että nuoremman sukupolven suomalainen näytelmäkirjallisuus on pikkuhiljaa etääntynyt teatterista omaksi taiteenlajikseen. Se on siirtynyt lähemmäs romaania ja alkanut vaatia itselleen romaanin oikeuksia.

Tällekin on olemassa historialliset perusteet: yhden hypoteesin mukaan suomalainen teatteri on alun perin perustettu nimenomaan suomalaisen näytelmäkirjallisuuden esille tuomista varten. Samaan aikaan teatteri on kuitenkin liikahtanut toiseen suuntaan. Tekstejä kirjoittavat yhä useammin muut kuin ”sertifioidut” näytelmäkirjailijat. Jotkut omaksuvat soolokirjailijan identiteetin. Toisaalta tekstiä kirjoitetaan yhä useammin työpareina tai ryhmissä, näyttämön tarpeisiin ja esitystä palvellen.

Esityksellä on useimmiten rakenne ja jonkinlainen käsikirjoitus, partituuri tai score silloinkin, kun se ei perustu tekstiin. Rakenteen käytännön toteutumaa voidaan kutsua esitysdramaturgiaksi.

Dramaturgi ja ohjaaja

Likeinen suhde kirjailijoihin lienee kätkenyt näkyvistä sen, että dramaturgilla on vähintään yhtä läheinen suhde ohjaajajien kanssa. Dramaturgian koulutusohjelmasta on valmistunut joukko erilaisia taiteilijoita, joiden ensisijainen väline ei ole näytelmä vaan esitys.

Yksi heistä on Anna-Mari Karvonen, jonka työt ovat sijoittuneet teatterin, tanssin ja esitystaiteen välimaastoon.

Ajattelin etsiä Karvosen kanssa ohjaajan ja dramaturgin eroja, mutta asia ei olekaan niin yksinkertainen. Aiemmasta johtaen voisi ehkä erotella toisistaan auteur-henkisen ohjaamisen, jossa ohjaaja vie harjoituksiin näytelmän tai muun valmiin esitysrungon ja suunnitelmat sen toteuttamiseksi, sekä dramaturgi-ohjaamisen, jossa muut esityksen tekijät osallistuvat materiaalin tuottamiseen ja teoksen rakenteen muodostumiseen.

Viime vuosikymmenellä näistä käytettiin nimityksiä ohjaaminen ja devising, mutta jälkimmäinen lienee jo sen verran yleistä, että voisi suoraan ryhtyä puhumaan erilaisista ohjaamisen lajeista – siitä viime kädessä kuitenkin on kysymys.

Mitä on dramaturgin taide?”, kysyy Karvonen.

Dramaturgin on mielletty toimivan etäällä varsinaisesta taiteellisesta työskentelystä, ulkopuolisena, joka katsoo teosta jonkinlaisen lukeneisuuden tai sivistyksen tuoman kompetenssin läpi.

Väleissä” työskentely ja oman yksiselitteisen erityisalan puuttuminen (verrattuna ohjaamiseen ja kirjoittamiseen) herättää helposti ja ymmärrettävästikin kielteisiä mielikuvia: dramaturgi ddr:läisenä poliisina, joka kertoo, miten toisten pitäisi tehdä työtään. Tai dramaturgi loisena, joka yrittää ottaa itselleen kunniaa toisten taiteesta, kun sillä ei ole sitä omaa.

Toisaalta dramaturgi voi yhtä hyvin olla teoksen sisäpuolella, itse sen tekijä, eikä ”vain” taiteellinen yhteistyökuppani.

Dramaturgi ja tuotanto

Dramaturgialla tarkoitetaan monesti teoksen sisäistä jäsentymistä, mutta siihen kuuluu myös suhde ympäröivään todellisuuteen. Karvoselle dramaturgian keskeiset kysymykset liittyvät tähän:

Olosuhteet, tuotannon tavat ja työskentelytavat ovat valintoja, jotka luovat dramaturgiaa, sitä, miten teos syntyy ja on – sekä millaiset toteutumisen ehdot se itselleen asettaa. Millä tavoin se asettuu osaksi ympäristöään? Uskon, että uudet dramaturgiat kehittyvät, kun uskalletaan poiketa tuotannssa säännönmukaisuudesta. Tämä vaatii, että rakennetaan tuotantoja eri tavalla ja suhtaudutaan olosuhteisiin niin, etteivät ne ole annettuja, vaan otettuja ja käytettyjä.”

Esimerkkinä tuotannon suhteesta dramaturgiaan Karvonen esittelee yhden toimintaympäristöistään, Vibes-ryhmän, jonka dramaturginen ydin on sitoutuminen taiteelliseen yhteistyöhön. Vibes on kestoltaan määrittelemätön projekti, jonka on tarkoitus tuottaa yhteistyössä erilaisten tuotantotahojen kanssa kertaluonteisia esitys- ja työpajamuotoisia tapahtumia, jotka muodostavat jatkumon.

Samalla se on yritys nähdä, mitä dramaturgialle ja koko esityksen tekemisen prosessille tapahtuu, jos työskentelyn yleensä loppuun ladattu painopiste, objektinomainen toistettavissa oleva esitys, onkin siroteltu prosessin sisään, useiksi välietapeiksi. ”

Tässä yhteydessä pohditaan myös, millaista katsojuutta tällä tavalla tapahtuva esitys synnyttää.

Vibesin kertakäyttöesitykset muodostavat yhdessä jatkumon, jonka liikkeitä, siirtymiä ja aukkoja voi tarkastella teoksen kokonaisuuden dramaturgiana. Yritämme myös löytää keinoja esittää kiinnostavasti ja uudelleen kirjoittaa teoksen historiaa samalla kun luomme sitä. Työn alla on elokuvakäsikirjoitus, joka liittyy Vibesin elinkaareen.”

Aikaisempiin akteihin on kuulunut muun muassa lukudraamana esitetty näytelmä, joka sekä avaa että fiktioi sitä, mitä Vibesin tekeminen on käytännössä ollut.

Jatkumomuodon takana on ajatus siitä, että palaamalla aina uudestaan yksittäisten livetapahtumien kautta Vibesin äärelle, katsoja voi tavallaan harjoittaa suhdettaan teokseen, osallistua sen muodostumiseen, kokea sen käänteet ja muutokset, ystävystyä sen kanssa.”

Vibes liittyy mielessäni osaksi samaa traditiota, joihin Suomessa ovat kuuluneet vaikkapa Kallion teatteri, Maus & Orlovski ja Toisissa tiloissa, vain muutamia mainitakseni. ”Uudelle” ja ”vanhalle” teatterille, vahvasti lainausmerkeissä, on annettu erilaisia nimiä sen mukaan, missä ”vanhan” teatterin keskipisteen on ajateltu sijaitsevan: tekstissä, draamassa tai vaikkapa psykodynaamisessa ihmiskäsityksessä.

Voisiko varsinaisena yhteisenä nimittäjänä kuitenkin pitää sitä, onko teatterin/projektin lähtökohtana sen kysyminen, mikä teatterin ja maailman välinen suhde voisi olla, sen sijaan, että se otettaisiin itsestäänselvyytenä?

Dramaturgi voi luoda työnsä ja toimenkuvansa jokaisessa teoksessa uudestaan”, sanoo Karvonen.

Taidelajien rajat ovat sekoittumassa, ja niitä halutaankin lieventää. Näytteljät ohjaavat, ohjaajat kirjoittavat. Toiset säilyttävät ensisijaisen ammatti-identiteettinsä, toiset astuvat kokonaan uuteen ammattiin ja jättävät ensimmäisen sivutoimeksi tai harrastukseksi. Tai omaksuvat molemmat. Sitten on meitä, jotka seisomme pysyvästi ammattien, toimintaympäristöjen ja keskusteluiden välisellä kynnyksellä, tekstin ja esityksen, tanssin ja teatterin, taiteen ja sosiaalityön, tutkimuksen ja käytännön, katsomisen ja tekemisen välillä. Voisiko dramaturgi olla ammattinimike meille, jotka emme halua harpata pois siltä kynnykseltä?

Sivuaskel tanssiin

Vai pitäisikö dramaturgeiksi kutsua vain niitä ihmisiä, jotka ovat lähestyneet teatteria ensin kirjoittamisen kautta ja siirtyneet siitä sitten eteenpäin?

Ymmärtääkseni jotakin tanssin dramaturgiasta suuntaan Zodiakin Sivuaskel-festivalille tutustumaan Raimund Hogheen (1949), joka aloitti pitkän uransa kirjoittamalla sanomalehteen henkilökuvia ja toimi sen jälkeen Pina Bauschin dramaturgina vuosina 1980–1990. Vuodesta 1989 asti hän on tehnyt omia esityksiä, joista useimmissa hän on itse myös esiintynyt. Hoghe ei näe töiden välillä suuria eroja, koska hän mieltää työskentelevänsä liikkeen kanssa samalla lailla kuin kirjoittaessaan – nyt hän kirjoittaa kehoilla siinä missä aiemmin sanoilla.

Hoghe kutsuu itseään koreografiksi ja esiintymistään tanssimiseksi. Katsoessani Hoghen esitystä Pas de deux näen Hoghen kävelevän näyttämöllä, suorittavan erilaisia tekoja esineiden kanssa ja ehkä näyttelevän vähäsen.

Hoghe on kertonut suuren osan töidensä liikemateriaalista syntyvän siitä, miten tanssijat reagoivat hänen valitsemaansa musiikkiin. Metodina se vertautuu aiemmin kuvattuun dramaturgi-ohjaamiseen. Toisaalta teoksen synnyttäminen jo olemassa olevien toisten teosten pohjalta muistuttaa dramatisointien tekemistä.

En tunne tanssitaidetta niin hyvin, että tietäisin, kysyykö Hoghe tanssin olemuksen perään jotenkin ratkaisevasti eri tavalla kuin muut tanssin tekijät.

Pas de deux’tä voisi yhtä hyvin kutsua esitystaiteeksi tai nykyteatteriksi. Voisiko ajatella, että meillä on jo keskuudessamme yksi suuri
hybridimuotoinen näyttämötaide, jonka sisällä kaikenlainen tarkempi kategorisointi on oikeastaan turhaa?

On myös sanottu, että dramaturgisoituminen koskee teoksen kaikkia osa-alueita. Silloin jokaisen teatterin tekijän olisi löydettävä itsestään dramaturgi.

Kenen teatteri?

Dramaturgi Taija Helmisen työn näyttämöinä ovat usein olleet erilaiset hoitolaitokset. Yleisönä ja taiteen tekijöinä ovat ”erityisryhmät” – jota termiä on tapana käyttää esimerkiksi turvapaikanhakijoista, vangeista, asunnottomista ja kehitysvammaisista ihmisistä. Työskentelyn lähtökohtana on kenttätyö, jonka aikana tutustutaan kohteena oleviin yhteisöihin ja haastatellaan niiden jäseniä.

Työskentelyolosuhteet ja suhteet yhteisöihin on usein luotava alusta lähtien, koska laitoksissa ei välttämättä ole traditiota taiteen tekemiselle tai kokemiselle. Sama koskee yhteisön jäseniä: monilla on yksittäisiä kokemuksia teatterissa käymisestä tai teatterin tekemisestä, nekin usein lapsuuden ajalta. Prosessien suunnittelu ja teatterin tuominen sille vieraaseen ympäristöön on iso osa työskentelyä.

Erilaisiksi taiteen tekemisen strategioiksi Helminen määrittelee hoitolaitoksissa esimerkiksi journalistisen, soveltavan ja taiteellisen lähestymistavan. Journalistisessa painottuu tiedon ja kokemuksen välittäminen: ei välttämättä ole mielekästä tehdä turvapaikanhakijoille esitystä siitä, miltä tuntuu olla turvapaikanhakija, vaikka aiheesta kertominen niin sanotulle ”teatteriyleisölle” voi olla perusteltua.

Soveltavassa työskentelyssä painottuu prosessi, jossa etsitään välineitä itseilmaisuun. Lopputuloksena saattaa olla esitys, jossa näyttämöllä on yhteisön jäseniä, ehkä myös ammattilaisia.

Taiteellinen lähestymistapa taas ei olennaisesti poikkea muusta teatterista. Tekijöinä ovat taiteilijat, jotka voivat suunnitteluvaiheessa ottaa huomioon yleisönsä elämäntilanteet ja sen, että katsojat eivät välttämättä ole tottuneet teatterissa käymisen konventioihin.

Kaikissa työskentelytavoissa pyritään taiteellisesti tasokkaaseen lopputulokseen, olivat esitysolosuhteet tai yhteisön elämäntilanteet mitä tahansa. Ihmisiin suhtaudutaan luovina vertaisina eikä toiseuden edustajina.

Soveltavan ja muun yhteisölähtöisen teatterin taiteellisuuteen kohdistuu myös epäilyjä. Sen ajatellaan ”todellisen taiteen” yhtälössä alistuvan hoitotyölle tai muille sosiaalisille pyrkimyksille.

Helminen kertoo hoitolaitosvierailuissa parhaimmillaan käyvän niin, että esitystapahtuma kasvaa teoksen sisältöjä suuremmaksi yhteiseksi tapahtumaksi. Joskus yleisössä tapahtuvat asiat ovat oleellisempia kuin se, mitä näyttelijä tekee näyttämöllä tai mistä teksti kertoo.

Millintarkaksi suunniteltu esitys voi hajota käsittämättömäksi tapahtumien jonoksi, kun esitystilanteen mikrotapahtumat ja jännitteet sotkeutuvat siihen.

Tämä tietenkin saattaa tuntua turhauttavalta taiteilijasta, joka on käyttänyt pitkän ajan teoksen sisältöjen ja estetiikan miettimiseen. Esitystilanne kuitenkin useimmiten päättyy yleisön yhdistymiseen, tunteeseen, että ollaan yhdessä oltu tärkeiden asioiden äärellä.

Helminen kysyy myös, keitä nykyinen ammattiteatteri palvelee ja kenen asioita se käsittelee? Lippujen hinnat sulkevat ulos ison osan keskiluokkaa ja köyhiä, siis sitä ”kansaa”, joille koko järjestelmä on pystytetty. Toisaalta osa väestöä elää pysyvästi laitoksissa, joista ei ole pääsyä taiteen pariin.

Uudet perustat

Ihannetilanne olisi, jos hoitolaitostyöskentely tulisi osaksi ammattitaiteilijoiden koulutusta niin, että se olisi itsestään selvä osa taiteilijan työtä ja teatterin ammattikenttää.

Useimmat ihmiset, joiden kanssa olen keskustellut tämän artikkelin kirjoitusprosessin aikana, ovat olleet samaa mieltä siitä, että suomalaisen teatterikentän olisi kysyttävä uudelleen olemassaolonsa perusteita. Haluammeko suomalaisen teatterin olevan olemassa liikelaitoksina, jotka palvelevat vain maksukykyisiä asiakkaita ja jonka ohjelmisto- ja henkilöstökysymyksiä pidetään liikesalaisuuksina?

Olosuhteet eivät ole annettuja, vaan ne ovat otettuja ja käytettyjä”, totesi Anna-Mari Karvonen puhuessaan ohjaajantyöstä.

Saman voisi ulottaa koskemaan koko teatterijärjestelmäämme. Ajattelen tämän olevan jokaisen alalla toimivan, ajattelevan ihmisen vastuulla. Siinä, ainakin, olisi dramaturgille töitä.

Kirjoittaja on dramaturgi.

Etusivun kuva Rosa.Frank.com