Sirkustaiteilija Ilona Jäntti esiintyy talvipuutarhassa yllättyneelle yleisölle ja miettii floridalaisia pioneereja.

Työskentelen tällä hetkellä monen eri sirkusprojektin parissa. Tärkeimmäksi niistä on yllättäen noussut viime kesänä aloittamani projekti Helsingin kaupungin Talvipuutarhassa Töölönlahden rannalla. Teen vaivihkaa esityksiä niille, jotka sattuvat vierailemaan kasvihuoneissa.

Matkustaminen on tämän työn paras, mutta myös kuluttavin puoli: joudun työni takia olemaan pois kotoa aivan liian monta päivää vuodessa. Talvipuutarhassa työskentely poikkeaa monista muista työpäivistäni jo sillä tavoin, että aamulla ei ole kiire lentokentälle. Voin kävellä töihin.

Talvipuutarhassa harjoitellessani päivien rakenne on aina rauhoittavan samanlainen: harjoittelu tapahtuu aamuisin ennen puutarhan avautumista yleisölle, ja vaikka esiintyisin siellä sulkemisaikaan asti, päivä päättyy viimeistään puoli viideltä. Aamuisin lämmittelen ja harjoittelen niitä asioita, joita sinä päivänä haluan esittää yleisölle. Kuvaan kohtauksia, jos tunnen sen tarpeelliseksi, ja katson videot läpi.

Ensimmäisten ihmisten saapuessa aloitan yleensä kiipeämisen köysissä. Esiinnyn päivän aikana niin monta kertaa kuin jaksan ja ehdin. Harjoittelen Talvipuutarhassa myös ohjelmistossani olevia vanhempia teoksiani. Kyllästyn hirvittävän helposti esityksiin, omiinikin, vaikka tietysti myös jatkuva uuden luominen on vaikeaa.

Vuosina 2010–2012 työskentelin Lontoossa Victoria & Albert Museumiin kuuluvassa Museum of Childhoodissa (MOC) sen aukioloaikojen ulkopuolella. Esiinnyin siellä yleisölle muutaman kerran vuodessa. Muutettuani Helsinkiin halusin löytää samantyyppisen järjestelyn tilan ja ajankäytön suhteen, mutta kesti lähes kaksi vuotta ennen kuin päädyin Talvipuutarhaan. Rakennusvirasto on antanut minulle alusta lähtien vapaat kädet tehdä mitä tahansa, kunhan en vahingoita kasveja tai rakennusta. Olemme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, että teoksiani ei tarvitse markkinoida mitenkään. Esitykset on tarkoitettu niille, jotka sattuvat paikalle juuri oikeaan aikaan.

Esiinnyn ulkomailla melko paljon, yleensä sooloteoksillani. Teattereissa esiintymisen vastapainoksi minulle on kotona ollessani tärkeää työstää jotain aivan muuta. Olen aina ollut hieman haluton harjoittelemaan muiden ihmisen kanssa, osittain siksi että keskittymiskykyni on huono, mutta varmasti sillä on myös paljon tekemistä ujouteni ja epävarmuuteni kanssa.

En osaa visualisoida tai suunnitella koreografiaa etukäteen mielessäni, vaan minun on tehtävä jotain fyysistä, esimerkiksi juostava tai kiivettävä köydessä tietääkseni, mitä haluan tehdä seuraavaksi.

Talvipuutarhassa työskentelyssä vapauttavinta ja pelottavinta on se, että harjoitukseni ovat samalla myös esityksiä ja että palaute tulee aina suoraan. Minulle on tullut yllätyksenä se, että suurin osa yleisöstä juttelee minulle kesken harjoitusten ja esitysten, myös niiden kohtausten aikana, joissa käytän musiikkia. Olen vähitellen oppinut itsekin juttelemaan yleisölle.

Koen tärkeäksi, että pystyn luomaan jotain, joka sopii Talvipuutarhaan niin hyvin, että ihmiset kokevat jutustelun ja kyselemisen luontevaksi. Puutarhan hoidosta kysytään lähes yhtä paljon kuin sirkuksesta. Siitä minulla ei ikävä kyllä oikein ole sanottavaa.

Talvipuutarhan tunnelman ja vierailijoiden ikärakenteen takia siellä tapaa ihmisiä, jotka eivät seuraa esityksiä iPadin tai kameran läpi. Moni katsoo esityksen kaikessa rauhassa, kertoo minulle käyneensä Talvipuutarhassa joka tiistai jo kolmenkymmenen vuoden ajan ja kirjoittaa sitten kalenteriinsa tai päiväkirjaansa, että näki tänään Palmuhuoneessa kamelian vieressä sirkustaiteilijan.

Jatkuva valokuvaaminen herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Toivoisin ihmisten jaksavan katsoa asioita rauhassa edes hetken. Koen kuvaamisen puutarhassa myös myönteisenä ilmiönä, jonka avulla ihmiset haluavat muistaa näkemänsä. Päiväkirjoihin ikuistetuksi tuleminen tuntuu silti erityisen hienolta. Nämä katsojat ovat malttaneet kokea teoksen kokonaisuudessaan ennen kuin taltioivat sen muistiin.

Yritän tietoisesti ottaa kaiken irti siitä, että Talvipuutarhassa minkään tekemäni ei tarvitse olla vielä valmista. Koreografian tekeminen on minulle toisinaan kuin muovailuvahalla leikkimistä: jos vietän tarpeeksi aikaa köysissä, Talvipuutarhan pylväissä tai kattorakenteissa, jossain vaiheessa kristallisoituu, mitä haluan tehdä juuri siihen tilaan ja kyseisillä välineillä.

Talvipuutarhassa ei pääse pakoon luonnonvaloa, joten minulla on myös mahdollisuus olla ajattelematta valaistusta. Luotan siihen, että videokamerasta näkemäni valotilanne vastaa tarpeeksi hyvin sitä, mitä yleisö näkee tilassa. Minulla on mahdollisuus reagoida jokaisen esityksen jälkeen tai jopa sen aikana. Halutessani voin muuttaa esityksessäni mitä tahansa. Viiden minuutin kohtaus saattaa venähtää puolen tunnin mittaiseksi. Tällainen työskentelytapa on vaikeampaa teatterissa. ”

Lue koko Ilona Jäntin artikkeli Teatteri&Tanssin+Sirkus-lehden numerosta 2/2014.