Muuttuuko mikään kymmenessä vuodessa?

Kansallisteatterin entinen pääjohtaja Maria-Liisa Nevalan mielestä taiteellinen teatteri turvataan yhteiskunnan linjaamin rahoituspäätöksin ei niinkään rakenteita muuttamalla.

Tulevaisuuden ennustaminen on hauskaa, sillä se on puhdasta leikkiä, josta ei tarvitse ottaa minkäänlaista vastuuta. Mutta kun tulevaisuuden teatterista puhuvat ne, jotka vastaavat tulevaisuudessa teatterista, leikki alkaa muuttua todeksi. Tätä leikkiä leikittiin Helsingin Sanomissa 20. tammikuuta 2014.

Miltä siis teatteri näyttää tämän hetken nuorten ja vähän varttuneempienkin visioissa muutaman vuoden kuluttua eli vuonna 2025? Niin kaukaiselta kuin tuo vuosiluku vaikuttaakin, siihen on vain 11 vuotta eli sama aika kuin on tähän hetkeen vuodesta 2003. Tapahtuiko 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jotain mullistavaa? Jotain ehkä tapahtui yksittäisten teattereiden kohdalla. Jossakin katsojamäärät nousivat, jossakin laskivat. Rahahuolet olivat yhteisiä kaikille. Vapaa kenttä laajeni, ja vierailijoiden käyttö teattereissa kasvoi. Mutta tapahtuiko jotain mullistavaa koko teatterikentässä? Muuttuivatko teatterin rakenteet tai uudistuiko suomalainen teatteritaide?

Onko ainoa koko teatterikentän läpi humahtanut muutos moderni teknologia vai se, että monet teatterit ovat ottaneet tosissaan yleisö- ja laitostyön eli ”huoli- ja hoivateatterin”, kuten Mikko Roiha tätä työtä nimittää Suomen Kuvalehdessä. Hänen mukaansa suomalaiset ”laitosteatterit” ovat jo saattohoitovaiheessa. Ratkaisuna uuden vaihteen löytymiselle Roiha ehdottaa avustusten rajua leikkaamista niin, että tekemiseen saataisiin lisää teatteritaidetta ja haastetta.

Onko rahan vallan väheneminen odotettavissa tulevaisuuden teatterissa? Katsotaanpa, mitä löytyy niiden nuorten teatterintekijöiden työkalupakista, jotka ovat saaneet äänensä kuuluviin Helsingin Sanomissa. Valitut ovat Akse Pettersson, Pauliina Hulkko, Vihtori Rämä, Hilkka-Liisa Iivanainen ja Mika Lehtinen. Lähempi tarkastelu osoittaa, että aivan tuoreinta sukupolvea he eivät edusta. On teatterinjohtajia ja professoreita, siis asemissa, joissa voi todella tehdä jotain teatterin muuttamiseksi.

Suuria muutoksia ei kuitenkaan näytä olevan tekeillä. Edelleen pyöritään samoissa ympyröissä kuin jo vuosikymmeniä. Yleisöjen eriytyminen on jatkunut jo pitkään, ja siihen teatterintekijöiden on pitänyt tottua. Uusi huoli ei myöskään ole avustusten hupeneminen rakenteisiin ja rakennuksiin. Yhteistyötä ja yhteistyöproduktioita on tehty ainakin viimeiset 20 vuotta, ja se on hyvä suunta. Mitä useampi erilaisia vakiintunutta ajattelua haastavia visioita törmää, sen parempi elävälle teatterille.

Uusia ryhmiä uumoillaan syntyvän ja jopa maaseudulle eristyksiin. Näin varmasti tapahtuukin. Mutta purkautuvatko vanhat rakenteet samaa vauhtia, niin, että ammattilaiset todella pystyvät elämään työllään? En ole kuullut ryhmistä, jotka pysyvät hengissä ilman talkootyötä. Sitä paitsi nälkäpalkalla taidetta tekevät ryhmät vaativat sitoutumista, ”joka nykyiselle sukupolvelle on vierasta” (Akse Pettersson).

Muuttuuko varsinaisessa teatterin tekemisessä mikään, jos suurista näyttämöistä tulee vierailunäyttämöitä? Luulenpa, että teatterit haluavat vierailijoiksi esityksiä, jotka paikkaavat niiden taloutta, ei niinkään sellaisia, jotka kohottavat niiden profiilia. Myös tulevaisuudessa teatterin todellisuutta määrittelee raha. Kuka sitä jakaa ja kenelle ja millä kriteereillä? Olisiko vihdoin aika avata keskustelu siitä, voitaisiinko myös Suomessa soveltaa eurooppalaista mallia, jossa avustukset painottuvat niin sanotuille taiteellisille teattereille, joilta odotetaan uusia avauksia, ei jatkuvasti kasvavia katsojalukuja. Muussa tapauksessahan jatkamme samalla hyväksi havaitulla linjalla myös seuraavalla vuosikymmenellä kulttuuriministerin puolueesta riippumatta.

Rakenteiden muuttaminen ei muuta mitään olennaista. Se on nähty vuosikymmenien kuluessa. On perustettu ryhmiä, joista on vähitellen kehittynyt kiinteitä ammattiteattereita. On muutettu yksityiset teatterit kaupunginteattereiksi ja sitten niitä on taas yksityistetty. On perustettu alueteattereita ja purettu niitä. On perustettu yliopistotasoinen teatterikoulutus ja nyt vihdoin Taideyliopisto. Tulisiko valo sieltä? Voisiko vaihteeksi ajatella, että muutos, mikäli sitä tarvitaan, tulee siitä, mikä on teatterin visio, sen esitysten viestittämä maailmankuva ja taiteellinen kunnianhimo.

Mitä uutta odottelemme seuraavat kymmenen vuotta? Mikäli HS:n ennustukset toteutuvat, suuria sensaatioita ei ole tulossa, mutta kerrankos ennustukset ovat osoittautuneet vääriksi.

Mutta mitä teatterille tapahtuu, jos ”suuri osa teattereista ylläpitää edelleen vanhanaikaista, ihmisen mahdollisuuksia typistävää taidelajia” (Vihtori Rämä)? Ei mitään, se jatkaa olemassaoloaan ja suuri osa niin tekijöistä kuin katsojista on tyytyväisiä. Puheet ovat kuitenkin puheita, ja vasta teot kertovat, mihin teatteri on menossa. Toivon, että yllätyn.

Maria-Liisa Nevala