Jussi Nikkilä, näyttelijä ja ohjaaja, aloittaa Teatteri&Tanssin kolumnistina.

Marraskuun lopun varjot peittävät sisäpihaa, ja naapuri asentaa parvekkeelleen kiipeävää joulupukkia. Istun työhuoneessa ja viimeistelen ensimmäistä oikeaa lehtikirjoitustani – laajaa esseetä Shakespearesta – kun saan sähköpostia. Minua pyydetään kolumnistiksi Teatteri&Tanssi-lehteen neljän numeron ajaksi. Ideahanat eivät heti aukea, mutta ensimmäisen deadline on vasta seuraavan vuoden alussa. Minulla on aikaa keksiä aiheita, ja jollei muuta synny, voin hätätapauksessa kirjoittaa lisää Shakespearesta. Onhan välissä joulukin.

Neulaset ropisevat olohuoneen matolle, ja naapuri ottaa pihalla varaslähdön papattien kanssa. Tuijotan tyhjää näyttöä kuin kauris ajovaloja. Selasin aamulla kuluneen vuoden T&T-numerot ja lamaannuin. Edeltäjieni tekstit olivat hyviä ja jäsenneltyjä, kaikkien saatavilla, teatterikentän tietoisuudessa.

Tarkistan kirjoitusoppaasta perusteet: ”Esittämällä ajankohtaisesta aiheesta henkilökohtaisen mielipiteensä kolumnisti pyrkii herättämään keskustelua.” Niinhän se on.

Sitten vain aihe, se mistä haluan herättää keskustelua, minkä puolesta kailotan alani abstraktiin maisemaan. Jotain suurta. Ehkä näyttelijä ja kieli teatterissa? Esimerkiksi näyttelijälähtöinen, ”pertsaksi” herjattu puheteatteri – sellainen mistä itse pidän – mielestäni tahtoo nykyilmapiirissä jäädä monesti vieraantuneelta ja itseriittoiselta, kryptiseltä tuntuvan esityskulttuurin jalkoihin. Toisaalta kaikkialta pursuava ontto viihde valtaa häikäilemättömästi alaa kollektiivisesta tajunnasta, peittää muun alleen, sisältö ei ratkaise. Tuntuu, ettei nykyisyys ole kokonaisten ihmisten ja kielen aikaa lavalla. Keskittymiskyky ei riitä läsnäoloon. Näyttelijään klassisessa mielessä suhtaudutaan kuin lumeen toukokuussa. Tunnen istuvani juuretta kaatuvan puun oksalla.

Ei, epätarkkaa synkistelyä. Olisi ehkä kuitenkin viisainta kirjoittaa Shakespearesta, mutta en anna periksi vielä.

Seuraavana päivänä havuton kuusi pitäisi viedä sisäpihalle. En ehdi. Jätän maanisen viestin äitini vastaajaan: Mistä minä voisin kirjoittaa kolumnin, mistä äiti mistä. Soitan ohjaajaystävälle. Ammenna omasta kokemuksesta, kyllähän sinä olet mieltä asioista, hän sanoo, ja lisää vielä että mielenkiintoisia ovat listat ja lihavoidut erisnimet. Ne kiinnittävät lukijan huomion. Kokemus, listat ja erisnimet. Selvä. Mutta se mielipide.

Levottomuus kasvaa. En minä uskalla olla mieltä niin kuin Juha Jokela tai Kaarina Hazard. Enkä useinkaan ole varma mitä vastaan pitäisi kapinoida tai minkä puolesta taistella. Olen keskiluokkainen hyvinvointilapsi. Puolet elämästäni vanhempani kamppailivat lihavuuttani vastaan, ja puolet olen itse yrittänyt olla syömättä liikaa. Voisinko perua pestin, vetäytyä karkkikätkölle? Äiti tekstaa joogaretriitistä, että kirjoittaisin peloistani. Peloista, selvä. Tulee toinen viesti; tai sitten Shakespearesta, siitähän tiedät, juhlavuosikin tulossa, pus.

Sisäpiha on autio, vain kuusenraatoja roskiksia vasten. Unettomana mietin kaikkea enkä mitään. Naapuri polttelee jo aamusikaria parvekkeellaan, kun viimein nukahdan. Unessa tutut naamat piirittävät minua Teatterikorkeakoulun kirjaston liepeillä, minulta puuttuu suu. Viittilöin tarvitsevani suutani, työni on puhua, mutta valun liejuna puupalikkalattian nukkaisiin rakoihin. Herätessäni haparoiva havainto ropisee päälleni kuin pistelevät neulaset. Vuoden tullessa loppuunsa olen uupunut ja ajatukseni ammatistani ja ammattikentästä, jonka osaksi tämäkin lehti nivoutuu, ovat negatiivisia ja taantuneita. Kirjoitan listan peloistani.

- Pelkään edelleen yhteisöjä.

- Pelkään edelleen mitä muut minusta ajattelevat.

- Pelkään edelleen mitättömyyteni paljastuvan.

Vuoden viimeisenä päivänä naapurini kantaa parvekkeelle pullokasseja, huomaa minut ikkunan takana ja näyttää peukkua. Aamiaispöydässä puolisoni kysyy kirjoitanko kolumnin Shakespearesta. Vastaan että ehkä seuraavaan numeroon, mutta siihen on vielä kuukausi.