Kierros kotimaisiin viihdemusikaaleihin muistuttaa, että teosten aiheet ovat painavia ja kertomukset suuria. Voiko niihin eläytyä?

Tampereen Työväen Teatteri: Prinsessa. Kuva Petri Kovalainen.

Tunnustukset alkuun: en ole ollut teatterimusikaalien otollisinta kohderyhmää, vaikka olen katsonutkin niitä melkoisen määrän. Miksi ne eivät ole napanneet, onhan monissa musikaaleissa pohjana kirjallisuuden klassikoita, universaaleja teemoja ja suuria moraalisia kysymyksiä upotettuna hienoihin musiikillisiin maailmoihin?

Takavuosina taidepiireissä oli tapana irvailla teattereille, jotka taloustilannettaan paikatakseen ottivat ohjelmistoonsa musikaalin. Yksi peruste vinoon suhtautumiseen lienee ollut se, että vain harvassa talossa oli resursseja saada aikaan priimalaatua. Syntyi kasaan parsittuja versioita, joissa ongelmana oli laulaminen tai näytteleminen, ehkä myös ohjaus, lavastus ja puvustus. Ennen muuta tekemisen johtoajatus puuttui.

Kun jättimäiset musikaali-imperiumit, etunenässä amerikkalainen Disney ja brittiläinen Cameron Mackintosh, alkoivat tuottaa ylikansallisia teoskonsepteja, skeptisyys kasvoi toisesta syystä. Ajateltiin, että varsinainen luova työ on jo tehty muualla ja kotimaan produktiot ovat vain valmiiden suunnitelmien imitointia.

Samaan aikaan suurten tuotantotalojen laadunvalvonta vei lajia myös eteenpäin: Lontoossa tai New Yorkissa hyväksytetyt roolitukset vaativat riittävän laulutaidon – ja tämä nosti rimaa Suomessakin. Oma osuutensa oli samaan aikaan ratkaisevasti parantuneella musiikkiteatterikoulutuksella Teatterikorkeakoulussa ja ammattikorkeakouluissa. Myös tiukkapipoisimmat asenteet taiteen ja viihteen rajasta alkoivat liudentua.

Suomessa on vuosina 2009–2012 tehty reilut 20 musikaalia joka vuosi. Se vaatii melkoisen määrän taiteilijoita, jotka hallitsevat tämän vaativan genren. Kävin syksyllä katsomassa viisi esitystä, mikä vastaa noin neljäsosaa maamme vuosittaisesta musikaalitarjonnasta. Ohjelmassani olivat Tampereen Työväen Teatterin Prinsessa, Tampereen Teatterin Les Misérables, Helsingin kaupunginteatterin Tohtori Živago, Lahden kaupunginteatterin West Side Story ja Kajaanin kaupunginteatterin Liekeissä!

Näkemäni esitykset lukeutuvat niin sanottuun viihdemusikaalien sarjaan, ja niiden maailmaan pitäisi ainakin jollain tasolla pystyä samastumaan. Olin valmis ottamaan suuret tarinat vastaan, nauttimaan taituruudesta ja eläytymään. Miten kävi?

Lue Annukka Ruuskasen artikkeli Teatteri&Tanssi-lehdestä 1/2014.

Etusivun kuva Tampereen Teatterin Les Misérables. Kuva Harri Hinkka.