Teatteriesitysten versioiminen televisiolle on tärkeää kulttuurityötä. Miten näyttämöteos muuntuu televisioelämykseksi joka kiinnostaa myös katsojaa?

Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan tv-version ohjannut Mikko Kuparinen luopui teatterin keinoista, sillä ne eivät toimi televisiossa. Kuvassa Juha Varis. Kuva Antti Ahonen.

Jäykkää näyttelemistä, rumia lavasteita, huutamista ja kiusallisia taukoja. Vaikuttavastakin teatteriesityksestä voi tulla television välityksellä rasittava.

Kun teatteria ja televisiota ryhdytään yhdistämään, edessä on väistämättä monimutkainen prosessi, ainakin jos työ halutaan tehdä niin, että lopputulos antaa jotakin myös tv-katsojalle. Prosessi on myös kiehtova, sillä sen kuluessa paljastuu olennaisia asioita molemmista välineistä ja muun muassa katsojan asemasta.

Ylen Teema-kanavalla on riskeistä huolimatta toteutettu useampia teatterihankkeita. Yle on tehnyt jopa puitesopimuksen tv-taltioinneista Kansallisteatterin nykyisen pääjohtajan Mika Myllyahon kanssa. Sen tavoitteena on kuvata ainakin yksi teos vuodessa. Sopimus ei sulje pois yhteistyöprojekteja muiden teattereiden kanssa.

Viimeisin yhteistyö Teeman ja Kansallisen välillä oli Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama Neljäs tie, jonka ohjasi Teemalle Atro Lahtela. Sitä ennen Teemalla on nähty muun muassa Hanna Brotheruksen Paperiankkuri.

Television keinot.
Elokuva- ja tv-ohjaaja
Mikko Kuparinen perehtyi television ja teatterin väliseen suhteeseen ohjatessaan Ylen Teema-kanavalle Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan tv-versiota. Smedsin Tuntematon sai ensi-iltansa Kansallisessa marraskuussa 2007, ja tv-esitys nähtiin Teemalla helmikuussa 2009. Sen tuotti Anna-Maija Eräkangas.

Kuparinen ryhtyi omaan osuuteensa puolisen vuotta ennen ensi-iltaa. Siinä vaiheessa kukaan ei vielä tiennyt tarkkaan, millainen lopullisesta esityksestä tulisi.

Selvittelin ensin Kristianin kanssa, mitä hän oli tekemässä. Sen jälkeen vetäydyin miettimään ja palasin mukanani lista siitä, mitä en halua tehdä.”

Kuparinen lähti työhönsä puhtaalta pöydältä. Hän ei ollut nähnyt montakaan teatteritaltiointia, ja mitä hän oli nähnyt, vaikutti lähinnä tylsältä.

Jotkin taltioinnit esityksistä, joita olin itse ollut katsomassa, hämmästyttivät, koska ne eivät tavoittaneet esityksestä mitään. Ne olivat kankeita ja vanhahtavia, ja niissä näkyi liika kunnioitus näyttämöllä tapahtuvaa esitystä kohtaan.”

Tämän Kuparinen halusi välttää.

Teatteri tapahtuu ajassa, ja esitykset ovat erilaisia illasta toiseen. Tuntemattomassa piti ajatella televisiolle ominaisia keinoja, sillä teatterin kerrontatavat eivät olisi toimineet sellaisenaan televisiossa.”

Kuparinen mietti muun muassa yleisön positiointia ja reaktioita. Miten ne voisi välittää televisiointiin?

Lähikuvan voima.
Tuntemattoman varsinainen esitys kuvattiin seitsemällä kameralla kahteen kertaan peräkkäisinä iltoina. Näissäkin kahdessa esityksessä oli valtavasti eroja, minkä vuoksi Kuparisen oli mahdoton tehdä tarkkaa kuvasuunnitelmaa.

Kohtauksista ainakin kolmannes oli muodoltaan sellaisia, joihin ei voinut tehdä eksaktia kuvasuunnitelmaa. Piti improvisoida.”

Kuparinen kertoo muutaman esimerkin televisiomaisista ratkaisuista: Yksi Tuntemattoman tunnetuimmista kohtauksista, myös näyttämöllä, on niin sanottu Golgata-kohtaus, jossa miehet seisovat kovennettua rangaistusta, kun pommikoneet jylisevät yli. Smedsin esityksessä kohtaus sai tehoja välkkyvistä valoista ja mahtavasta äänentoistosta. Kuparinen tajusi, että kamera latistaisi sen kaiken.

Päätimme lyhentää kohtausta reilusti ja näytimme kundien naamoja. Muu ei olisi toiminut.”

Päinvastainen kohtaus on Rokan (Henry Hanikka) ja Sarastien (Jaakko Kytömaa) tapaaminen vartiossa, kun miehet istuvat pesukoneiden päällä ja avautuvat toisilleen.

He olivat minuuttitolkulla hiljaa, ja se toimi näyttömöllä hienosti.”

Televisiossa sama kohtaus nähtiin mustavalkoisena, ja se sai taustalleen länkkärityyppistä musiikkia. Miehet kuvattiin tosi tiiviissä lähikuvissa.

Lähikuvat ja toiminta ovat Kuparisen mukaan televisiossa ”kaikki kaikessa”: kuvassa pitää olla aina informaatiota. Lähikuvien funktiota hän vertaa urheilulähetyksiin.

Katsojalla on halu päästä lähelle näyttelijän naamaa samaan tapaan kuin urheilussa on tärkeää nähdä juoksijan jännittyneet sormet lähtöviivalla ja keskittynyt katse ennen lähtölaukausta. Tv-katsojalle teatterinäyttelijän fyysinen suoritus on osa kokemusta toisin kuin yleensä elokuvassa.” (…)

Lue koko Leena Virtasen artikkeli Teatteri&Tanssin numerosta 8/2013.

Etusivun kuva: Marjaana Mykkäsen ohjaus Kostamus-sinfonia vuodelta 1996. Kuvassa Anna Pitkämäki. Kuva Yle kuvapalvelu.