Jostain lukemani tiedon mukaan Suomessa on 66 kirjallisuuskilpailua vuodessa eli enemmän kuin yksi viikkoa kohti. Kirjallisuudella näyttäisi olevan maassamme merkittävä asema. Kilpailujen avulla todistetaan, että suomalainen kirjallisuus on hyvää, jos ei suorastaan erinomaista.

Mutta toisenlaisiakin ääniä kuuluu. Suomen Kuvalehti yritti viritellä Helsingin kirjamessujen aikaan keskustelua kirjallisuutemme, erityisesti proosan, nykyisestä surkeasta tilasta. Syntyi suuri hiljaisuus.

Vastaisku Suomen Kuvalehden kirjoitukseen tuli kuitenkin, kun Finlandia-palkinnon ehdokkaat nimettiin. Heidän teoksissaan nähtiin todiste sille, että kirjallisuutemme on laadukasta. Löytyi, kuten tavallista, kuusi kandidaattia. Niistä kolme on jo aikaisemmin palkinnon saaneita ja neljä ollut useasti ehdolla. Tästä voisi tehdä sen johtopäätöksen, että taso on hyvä mutta kapea. Onneksi mukana on kaksi ensikertalaista, joten toivoa on.

Ehkä näin pienellä kielialueella erinomaisia teoksia vuotta kohti ei enempää synnykään. Lopulta Helsingin Sanomien ”vaikuttajaraati” totesi, että kirjallisuutemme voi hyvin, ja ongelma oli sillä ratkaistu.

Mutta Suomen Kuvalehden poleeminen artikkeli herätti kyllä joitakin poleemisia ajatuksia. Mihin perustuu käsitys siitä, että suomalainen kirjallisuus oli joskus aikaisemmin parempaa kuin tällä hetkellä? Siihenkö, että oman nuoruuden ajan kirjalliset virtaukset vain tuntuvat niin paljon merkityksellisemmiltä kuin nykyiset? Ja jos itse on ollut kirjallisen maailman portinvartijana vuosikymmeniä, siitä portista livahtaneet teokset olivat tietenkin laatukirjallisuutta. On myös mahdollista, että kysymys on puhtaasta indoktrinaatiosta.

Joku kaipaa entisaikojen suurta yhteiskunnallista romaania, joka viitoittaisi kansakunnalle suunnan. Mutta enää ei ole sellaista yhtenäistä lukijakuntaa, joka osaisi odottaa tietynlaista yhteiskunnan analyysia. On vain erilaisia segmentoituneita yleisöjä. Hyvä niin, sillä kirjailijoilla on varaa valita oma lukijakuntansa.

Tosiasia on, että käsitys kirjallisesta menneisyydestä on tutkijoiden, kirjallisuushistorioitsijoiden ja kriitikoiden, siis vaikuttajaraatien luoma. Kaikki valta on heillä. Merkittävää on vain se, mikä on nostettu osaksi kirjallista kaanonia, muu on jäänyt marginaaliin, eikä se muokkaa tulevaisuudessa kirjallisuuskäsitystä. Loppujen lopuksi on vain vähän niitä, jotka tuntevat oman kirjallisen historiamme jatkumon.

Teatterilaiset toisin kuin kirjalliset piirit eivät katso taaksepäin ja näe siellä kadotettua kulta-aikaa. He kääntävät kiikarinsa toisin päin. Nykyhetkeä ei ylitä mikään. Teatteritaide paranee paranemistaan, eikä moni edes muista, mitä kymmenen vuotta sitten tapahtui. Ainoastaan se on totta, että silloista teatteria kukaan ei halua takaisin.

Paitsi että on olemassa yksi myyttiset mittasuhteet saanut kausi suomalaisessa teatterielämässä: Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan Turun aika 1970-luvulla. Sitä muistelevat kaihoisasti nekin teatterilaiset, jotka eivät tuolloin vielä olleet edes syntyneet.

Mutta katsojakunta on julmaa. Kun Holmberg 1990-luvun lopulla ohjasi ensimmäistä kertaa Kansallisteatterissa, myyntiosasto houkutteli katsojia esitykseen vetoamalla ohjaajan merkittävyyteen. Keino tepsi huonosti. Vanhempi väki kauhistui ja muisti Holmbergin radikaalin maineen. Nuoremmat kysyivät ihmetellen: Kuka hän on?

Teatterilaiset ovat onnellisia kehitysoptimistisessa käsityksessään, että he kulkevat yhä korkeampia taiteellisia voittoja kohti. Se antaa uskoa ja voimaa omalle tekemiselle. Toisaalta se saattaa myös viedä voimaa tekemisestä, sillä oman alan menneisyyden tunteminen merkitsee samalla kykyä nähdä, mikä omassa tekemisessä on todella uutta ja merkittävää, mikä vain jo sataan kertaan toistettua. Mutta minkäs teet. Kaikki on mennyttä, muistoja ja harhakuvia. Hyllyssä ei ole kirjaa, johon voisi vedota.

Elokuva on tässä mielessä julma laji. Suuren esteettis-älyllisen tunnekuohun 30 vuotta sitten aiheuttanut elokuva saattaa uudelleen nähtynä synnyttää myötähäpeän tuntemuksia, jos ei muuten, niin silloista minää kohtaan.

Maria-Liisa Nevala
Kansallisteatterin entinen pääjohtaja