- Kjell Westön suurkronikka muuttuu lavalla eläviksi fragmenteiksi

Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä sai huhtikuussa kantaesityksensä Kari Heiskasen ohjaama ja dramatisoima tulkinta Kjell Westön Finlandia-palkitusta romaanista Missä kuljimme kerran (Otava 2006). Paljastan korttini heti alkuun: olen Westön kirjojen ystävä ja luin romaanin heti, kun sain sen käsiini.

Missä kuljimme kerran -romaanissa viehättää sen tapa liikkua fiktiivisessä maailmassa, jonka laidoilla vilahtaa historiallisia henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia. Se tarjoaa sekä ajallisia että erityisesti paikallisia kiinnekohtia ja luo menneisyyteen miljöön, joka on hyvin uskottava ja mahdollinen. Lucien, Eccun, Cedin, Allun, Ivarin ja kumppaineiden tarina oli siis tuttu ennen esityksen alkua.

Helsingin Kaupunginteatterin esitys tuntuu luottavan juuri siihen, että romaanin maailma ja henkilöt ovat tuttuja. Lähes 600-sivuisen romaanin kääntäminen esitykseksi ei ole sujunut ongelmitta. Henkilöitä, tapahtumia ja yksityiskohtia on paljon, eivätkä lyhyet kohtaukset tarjoa mahdollisuutta henkilökuvien syventämiseen ja yhtenäisen juonellisen kaaren rakentamiseen. Perusratkaisu sisällyttää esitykseen paljon detaljeja, ja se asettaa suuria vaatimuksia näyttelijöille. Heidän tehtäväkseen tulee kannatella fragmentaarista tarinaa.

Ohjauksen ja näyttelijöiden ansiosta esitys on dramaturgiaansa onnistuneempi. Vuokko Hovatta tuo hyvin esiin Lucie Lilliehjelmin, romaanissa omaa tietään kulkevan, sopeutumattoman nuoren naisen. Tämän ulkoisen olemuksen muutosten myötä näkyvät myös esityksen kuvaamien aikakausien tyylien vaihdokset. Pekka Valkeejärven Ivar Grandell nousee eräänlaiseksi tarinaa eteenpäin vieväksi kertojaksi. Tehtävä sopii roolille siinäkin mielessä, että alkupuolella voimakkaasti esillä olevan kansalaissodan kuvioissa Ivar ei suostu valitsemaan puoltaan.

Toistensa vastavoimia ovat Allu Kajander (Niko Saarela) ja Cedi Lilliehjelm (Pekka Huotari). Erityisesti Huotari näyttelee hienosti Cedin julmuuden kansalaissodan aikana, romaanissakin taitavasti kuvatun hyvän ja pahan taistelun yhden henkilön sisällä. Cedi ja Eccu (Eero Aho) eivät koskaan pääse menneisyyden kohtalokkaiden tapahtumien yli, vaikka yrittävät, kumpikin omalla tavallaan, jatkaa elämäänsä. Allu on uskollinen omalle aatteelleen ja menettää henkensä sen puolesta, vaikkakin pari vuosikymmentä myöhemmin. Monet muutkin näyttelijäsuoritukset ovat vahvoja, vaikka joidenkin näyttelijöiden ja roolien kannalta harmillisesti tuntuu, että he pääsevät vain piipahtamaan näyttämöllä.

Maija Pekkasen puvustus ja Katariina Kirjavaisen lavastus luovat esityksen miljöön nopeisiin kohtausvaihtoihin sopivalla tavalla viitteellisesti ja Kari Heiskasen ohjaus käyttää tilaa taitavasti. Hetkittäin suurta näyttämöä on rajattu onnistuneesti lavasteilla niin, että sen mittakaava tuntuu muuttuneen inhimillisemmäksi. Erityisen hyvin se sopii tilanteisiin, joissa näyttämöllä on vain muutama henkilö, kuten esimerkiksi Eccun ateljeessa tapahtuvissa kohtauksissa. Osassa kohtauksia näyttämölle levittyy puolestaan koko kaupunki.

Lavastukseen kuuluvat olennaisena osana näyttämön taakse heijastetut valokuvat yhdestä niin romaanin kuin esityksenkin kiistattomasta päähenkilöstä, Helsingistä. Useimmissa kuvissa ollaan vieläpä ulkona, kaupunkilaisten jaetuissa tiloissa, kaduilla ja puistoissa. Kuvat yhdistettynä valkoiseen lattiaan, johon näyttelijöiden jäljet painuvat kuin merkintöinä tapahtumista, siirtävät romaanin keskeisen teeman hienosti näyttämölle.

Hanna Korsberg

Kuvaaja Tapio Vanhatalo