Helsingin festivaaleilla perinteinen teosajattelu voi hyvin, mutta havaittavissa on myös liikettä kohti uusia muotoja.

Ein. Küchen.Bau-teos rakensi ihannekeittiön. Kuva Deniz Soezen.

Kaksi viikkoa pääkaupungin loppukesän festivaalimyllyssä saa miettimään, millaista taidekäsitystä tapahtumien ohjelmistot tarjoavat yleisölleen. Helsingin Juhlaviikot toi pääkaupunkiin esittävän taiteen huippunimiä, Stagella kattaus oli hieman sekalainen.

Annukka Ruuskanen: Katsomismaratonimme Helsingin Juhlaviikoilla ja Stage-festivaalilla on nyt takana. Molemmat näimme kymmenkunta esitystä teatterin, tanssin, sirkuksen, musiikin ja esitystaiteen alalta. Mitä sinulla on päällimmäisenä mielessä tämän rupeaman jälkeen?

Minna Tawast: Ainakin se, että esitykset istuivat kokeiluineenkin hyvin perinteiseen esitysmuotoon. Nykyteatterin tai -tanssin paikkasidonnaisia tai prosessikeskeisiä teoksia en juuri nähnyt. Poikkeus perinteisestä muodosta oli koreografi Maija Hirvasen Walkapolis, jossa yleisö osallistui valitsemaansa kaupunkikävelyreissuun oppaan johdolla. Ei ollut näyttämöä, teosta eikä yleisöä perinteisessä merkityksessä.

Juhlaviikkojen ja Stagen ”työnjakoa” olen ajatellut siten, että Juhlaviikkojen perinteisempi ja ”yleissivistävä” ohjelmisto päivittyy ja täydentyy Stagen uudella ja kokeilevalla. Kahden Stage-esityksen perusteella ei koko festarista voi paljon sanoa, mutta teatteripäivitystä en sieltä saanut.

Annukka Ruuskanen: Juhlaviikot on Erik Söderblomin johdolla ottanut tehtäväkseen tuoda Suomeen esittävän taiteen merkkipaaluja maailmalta. Kyse on isoista ja tunnustusta saaneista, festivaaleja kiertäneistä teoksista ja eräänlaisista taidebrändeistä. Tänä vuonna niitä olivat Frank Castorfin Berliinin Volksbühnelle ohjaama Pelurit, niin ikään berliiniläisen koreografin Sasha Waltzin teos Körper sekä James Thiérreen sirkusesitys Raoul. Tähän giganttien sarjaan voi lukea myös Huvila-teltassa esiintyneen nykytaide-ikonin Yoko Onon.

Juhlaviikot toteuttaa tällä tavalla tehtävää, jota mikään muu taho Suomessa ei nyt tee. Oltiinpa yksittäisistä suur-esityksistä mitä mieltä tahansa, tämä kansallinen sivistyspyrkimys – jos näin saa sanoa vain pääkaupungissa nähtävistä teoksista – on mielestäni perusteltu. Stagen tulisi täydentää tätä linjaa tarjoamalla uutta luovaa ja erilaisia yleisösuhteita tarjoavaa ohjelmistoa, mutta tänä vuonna se ikävä kyllä typistyi hieman linjattomaksi sitä sun tätä -katselmukseksi.

Minna Tawast: Söderblomin ohjelmistovalinnoille on koko kansan kaupunkifestivaalilla selkeä tilaus. Sen näkee muun muassa katsomoissa. Vaikka sekä ensi kertaa Suomessa vieraillut Waltz että Castorf tiedettiin haastaviksi ja monitasoisiksi, tyhjiä paikkoja ei juuri näkynyt. Jos Sasha Waltzin vuonna 2002 ensi-iltansa saanut Körper edusti 1990-luvun tanssiestetiikkaa hitaudessaan, arkkitehtuurin ja kehon yhdistämisessään sekä alastomuudessaan, oli se suomalaiskatsojille edelleen uusi, sillä sen teemat ovat historiallisia ja päivittyvät luontevasti nykyhetkeen. Teos kysyy, mikä on ihmiskeho ja tarkastelee sitä lihana, ihmisyyden kotina, objektina ja moraalisena kysymyksenä. Yhtä monivivahteinen on Waltzin koreografinen kieli ja rytminvaihdokset.

Minna Tawast: Kenneth Kvarnströmin come back (to me) -trio oli tervetullut, hallittu ja kaunis, perinteinen mustan näyttämön musta tanssiteos. Tämä rakkaustanssi oli harvinaisen rentoutunut ja elävä, liike hengittävää ja taiturimaista kvarnströmiä. Sen perusteluna oli teos itsessään, ei tekijyys eikä prosessi.

Frank Castorf ja hänen lavastajansa Bert Neuman puolestaan marssittivat Kansallisteatterin pyörönäyttämölle ihmeellisen elokuvan ja elävän näyttämön yhteisvision, jonka toimivuutta voi vain ihailla, vaikkei se meille enää uutta olekaan. Pelurien ohjaus oli millintarkka ja raivoisa egotrippi, lähes viisituntinen mielipide Euroopan ja Venäjän kehityksestä. Perusteluja ei annettu eikä niitä teosta katsoessa olisi jaksanut kyselläkään.

Annukka Ruuskanen: Volksbühne vieraili Suomessa viimeksi vuonna 2001 niin ikään Castorfin Viettelysten vaunulla, jolle ohjaaja oli antanut nimen Endstation Amerika. Silloin livekameran käyttö näyttämöllä oli vielä aika uutta, ja saimme ihmetellä vaikuttavia lähikuvia näyttämöllä sijaitsevasta vessakopista, jonka tapahtumat videoitiin yleisön nähtäviksi. Sen sijaan ohjaaja oli jo tällöin keskeisen – ja ehkä ainoan – teemansa, kapitalismin tuhovoiman, äärellä. Tennessee Williamsin tekstin parissa pääteasemana oli tietysti Amerikka. Nyt, kun esityksen materiaalina oli Dostojevskin Pelurit, keskityttiin Venäjän ja Euroopan suhteisiin. Videokuva oli tietysti saanut yhä suuremman roolin, toisen puoliajan alusta rakeista skriiniä katseltiin yhtä mittaa yli puoli tuntia.

Lue koko artikkeli Teatteri&Tanssin numerosta 6/2013.

Etusivun kuva Sasha Waltz: Körper. Kuva Bernd Uhling.