Täydenkuun tansseilla piirreltiin kuvaa tulevasta. Kykeneekö nykytanssi tuulettamaan normejamme? Vieläkö sukupuoli puhuttaa? Löytyykö uusi idealismi? Laajeneeko tajunta?

Anna Torkkelin Heartpiece imi katsojan mukaansa pienten liikkeiden intensiteetillä. Kuva Hertta Kiiski.

Täydenkuun tanssien taiteellinen johtaja Liisa Pentti asetti festivaalilla ison kysymyksen: ”Mitä nykytanssin jälkeen?” Aihetta käsiteltiin Leiri-työpajassa, johon osallistui tanssin parissa työskenteleviä monelta suunnalta. Mukana olivat muun muassa suomalainen tanssivaikuttaja Marjo Kuusela, tanssin tutkija Hilde Rustad (Norja), koreografi Bo Madvig (Tanska), koreografi ja festivaalijohtaja Olga Sorokina (Venäjä), tanssidramaturgi Robert Stein (Hollanti) sekä koreografi ja opettaja Keith Hennessy (USA). Puheenvuorot valaisivat nykytanssin mahdollisia tulevaisuudenkuvia.

Leirikeskustelut avasi Marjo Kuusela, jolla on laaja perspektiivi suomalaiseen nykytanssiin. Hänen mielestään tanssin nuoressa sukupolvessa on nähtävissä uuden idealismin nousua. Se ilmenee esimerkiksi ekologisuuden, yleisön osallistamisen ja sosiaalisuuden ajatuksina. Kuusela vakuutti tanssin käytäntöjä muuttavan, nykytanssin jälkeisen ajan tulevan. Hän uskoo taidemuodon viestien vahvistuvan yhteiskunnan eriarvoistumisen ja markkinatalouden kulutuspuheen keskellä.

Mielen venytystä. Tanssidramaturgiksi itsensä nimittänyt ja muun muassa somaattisista menetelmistä sekä shamanismista inspiroitunut Robert Stein oli otsikoinut puheenvuoronsa provosoivasti ”We took viagra, extacy and ketamine, we made out and it was amazing”.

Lause, jonka Stein on jossain yhteydessä kuullut, sai hänet pohtimaan tanssin keho–mieli-systeemien mahdollistamia, ilman ulkoista kemiaa syntyviä mielen laajentumisen kokemuksia. Steiniä kiinnostaa, miten tanssi muuttuu, kun emme venyttele ainoastaan lihaksiamme vaan myös mieltämme.

Stein käsitteli myös nykytanssin vääristynyttä sukupuolijakaumaa; modernin tanssin pioneerit ovat olleet naisia, ja edelleenkin naistanssijoita on huomattavasti enemmän, mutta tanssin valtapaikat ovat mies-enemmistöisiä.

Sukupuolijakaumasta Steinin ajatukset siirtyivät feminiinisyyteen päätyen aina Isadora Duncaniin, jolle tanssi oli henkilökohtaisen vapautumisen mahdollisuus ja irrottautumista aikansa sukupuolinormeista. Steinin mielestä tanssimalla voi Isadoran tapaan tutkia, kuinka elämme ruumiissamme.

Robert Steinin ja Frans Poelstran Lost in Space ravisteli käsityksiä maskuliinisesta ilmaisusta. Kuva Zoran Krusvar.

Festivaalilla nähtiinkin Frans Poelstran ja Steinin yhteisteos Lost in space, jossa kypsän keski-iän saavuttaneilla miehillä oli intiimi ja aistiva, yleensä feminiinisyyteen liitetty suhde toisiinsa ja omaan ruumiiseensa. Esiintyjät sekoittivat ennakkokäsityksiä maskuliinisesta ilmaisusta ja tanssiin yhdistetystä virtuositeetista kuitenkin ilman provokaatioita, lämpimästi yleisöönsä suhtautuen.

Lost in space osoitti, että sukupuoli, seksuaalisuus, feminiinisyys ja maskuliinisuus eivät ole tyhjentävästi loppuunkäsiteltyjä aiheita tanssitaiteenkaan puitteissa. Ennakko-oletuksiamme heilauttavia teoksia on varmasti tulossa.

Ei helpotusta. Avauspäivän teokset osuivat suoraan festivaaliteeman ytimeen. Suomalaisen nykytanssin nuoreen polveen kuuluvat Sandra Lolax ja Anna Torkkel venyttivät totunnaisia tapoja kokea tanssiteos. Tanssijoina katu-uskottava Lolax ja baletin joutsenprinsessojakin kevyempi Torkkel luottivat yksilölliseen, oman ainutlaatuisen ruumiinsa tuottamaan liikkeeseen, jota ei voi yksiselitteisesti asettaa tyylilokeroihin.

Lolaxin Action- ja Torkkelin Heart piece -teokset imivät mukaansa, kun näennäisen samanlaisena toistuvassa liikkeessä alkoi havaita pieniä muutoksia, tarkkaan artikuloituja ja katsojan tunteisiin vähitellen hiipiviä. Molemmat naiset toivat liikkeen tuottamisen prosessin näkyville. Erityisesti Lolaxin teoksessa sai pitkään ihmetellä yhden rajatun liikelähtökohdan kehittymistä ja kulkua.

Jos yleisö oli tottunut katsomista helpottaviin ratkaisuihin, jotka pi tävät valppaina ja yllättävät, nämä tanssijat haastoivat tottumuksiamme. Lolax ja Torkkel eivät kuitenkaan peitelleet kytköksiään nykytanssin viime vuosikymmenten konventioihin: kuulimme esimerkiksi nonsense-puhetta, katsoimme pimeää näyttämöä, kuuntelimme äänimaailman sähköistä sykettä ja kovaa räimettä.

Tunnistettavista keinoista muodostui aivan erityinen kieli, jonka rivien välistä uudenlaiset merkityssuhteet vuotivat epäloogisena logiikkana, tanssijoiden monenlaisia ruumillisuuksia ilmaisevan liikkeen välityksellä.

Kuin vastapainona edellämainituille teoksille nähtiin samana iltana Oblivia-ryhmän Museum of Postmodern Art, jossa kokeneet esiintyjät suorittivat parodisen, kepeän ja taidokkaan ruumiinavauksen omalle postmodernistiselle traditiolleen. Avautuakseen Oblivian teos edellytti nykyteatterin ja -tanssin konventioiden tuntemista, kun taas Lolaxin ja Torkkelin teokset vetivät katsojan maailmaansa ilman viittaussuhteiden lukutaitoakin.

Nykytanssin jälkeen -leirin keskusteluissa Anna Torkkel tiivistikin, mitä on tulossa tai mahdollisesti jo meneillään nykytanssin jälkeisessä todellisuudessa: ”Kommentointi on out…”

Lue koko Jaana Irmeli Turusen artikkeli Tetteri&Tanssi-lehden numreosta 5/2013.
Kirjoittaja on tanssija-koreografi ja tutkija.

Etusivun kuva Hertta Kiiski.