Ohjaaja Raija-Sinikka Rantala saa koneessa nihkeän sämpylän ja väärän kellonajan, ehtii juuri Moskovan juhlanäytökseen ja vahvistuu uskossaan Stanislavskiin.

On varhainen tammikuun pakkasaamu, kun kömmin koneeseen iloisena siitä, että lentolippu kertoo sen olevan Aeroflot. Voi siis vaikka saada kunnon aamiaisen. Kun tarjoilun aika koittaa, taittopöydälle paiskataan se tuttu kostea sämpylä sellofaanipussissa. On kyseessä Finskin yhteislento.

Olen matkalla Konstantin Stanislavskin 150-vuotisjuhlan seminaariin. Kun kone laskeutuu Moskovaan, oikein hyvää päivää toivottava ääni kertoo kellon olevan kaksitoista. Olen lehdestä lukenut Venäjän luopuneen talviaikaan siirtymisestä. Finnair sen sijaan ei ole sitä uutista huomannut, ja elän koko iltapäivän tunnin myöhässä. Iltaan asti.

Moskova on totisesti muuttunut. Nevski Prospektin ja Gumin on vallannut Bossien, Guccien ja Vuittonien perhekunta, jokaisen myymälän ovella vartija puku päällä. Hotelli Ritz Carlton on ilmestynyt aivan kadun alkupäähän. Siellä on vallalla uus-Venäjän palvelukulttuuri. Jokainen virkailija hymyilee, tervehtii ja kysyy, kuinka voi auttaa. Hotelliemäntä etsii minulle uuden huoneen, kun kerron, että minä ja kokolattiamatto emme sovi yhteen.

Kun ilta viimein koittaa, ja alan valmistautua juhlaesitykseen nimeltä Beyond the Method, puhelin soi. Siellä on tuottajaopiskelija, joka on ollut vastassa lentokentällä ja luvannut tulla hotellille puoli tuntia ennen esityksen alkua. Nyt, kun hän uskaltaa soittaa, kello on kymmentä vaille. Kiitos Finnairin ryntään teatterille juuri ja juuri vaatetettuna ja tukka märkänä.

Taiteellisen Teatterin salin ovilla on meneillään lähes sylipaini. Kaikki tahtovat nähdä tämän ainutkertaisen esityksen, mutta läheskään kaikilla ei ole lippua. Tuottajaopiskelija antaa lipun käteeni ja lupaa kuljettaa takin naulakkoon.

Onnistun pujottautumaan väkijoukon läpi ja löydän lippuun merkitylle riville. Myös epämukavista puupenkeistä käydään kovaa kisaa. Viereeni jää tyhjä tuoli, ja siihen istahtaa moitteetonta englantia puhuva mies, joka kysyy, onko paikka vapaa. Lupaan, että mies voi hyvin istua tuolilla, kunnes tuottajatyttö ilmestyy. Kun tyttö koputtaa selkääni seuraavalta riviltä, sovimme naapurin kanssa, että näin on hyvä. Kysyn, mistä maasta mies on. Hän sanoo olevansa Iso-Britanniasta. Esittäydyimme, mutta hälinässä nimi jää puolitiehen.

Seuraavan päivän paneelissa opin sen.

Kuka hän oli ja miten tarina jatkuu? Lue Teatteri&Tanssi-lehdestä 4/2013.