Näyttelijä Suvi-Sini Peltola saa kutsun Amerikkaan matkalla lankakauppaan, ottaa mukaansa Washingtoniin roolihahmonsa ja mummunsa sekä nauttii jenkkiyleisön estottomuudesta.

Noin vuosi sitten alkoi liikkua huhuja. Kuiskailtiin, että lähes puoli vuotta haudassa levänneelle Lämminveriset-esitykselle olisi käynyt kutsu jollekin Michelle Obaman suojeluksessa olevalle festivaalille Amerikan Yhdysvaltoihin. Olin pakkasviimassa tarpomassa automarkettilandian lankakauppaan, kun tekstiviestiä tuli.

Tilanne vaikutti epätodelliselta.

Keväällä asia vahvistettiin. Sirkku Peltolan käsikirjoittama ja ohjaama, Tampereen Työväen Teatterin Lämminveriset olisi osa Washington DC:ssä järjestettävän Nordic Cool -festivaalin ohjelmistoa.

Nauratti. Eihän nyt. Ei näinä aikoina. Ei ainakaan teatteria. Ei ainakaan näytelmää, jota ei enää esitetä. Ei ainakaan näytelmää näyttämö-trilogiasta, jossa seurataan pienviljelijäperheen pullahdusta maatilalta yksiön kautta maantien alle. Eikä ainakaan näytelmää, jonka kantavia voimia ovat lavastaja Hannu Lindholmin massiiviset lavarakennelmat.

Supistamaanhan tässä on totuttu: mieltä, visioita sekä rahoitusta – eikä draama täytä katsomoita. Suurten teatterikokoonpanojen vierailuesitykset kuulostavat 80-luvulta tai 70-luvulta, ja silloinkin suunnattiin lähinnä Itä-Berliiniin, ei USA:n pääkaupunkiin.

Tilanne vaikutti epätodelliselta.

Siirtymä hahmottoman taivastelun mielentilasta minibussiin, jonka kyydissä matkaamme Helsinkiin anomaan työviisumia ja jonka ahtaassa paripenkissä Hannu Lindholm takoo nyrkillä olkapäätäni. On joulukuu, yli vuosi näytelmän hautajaisista, ja tilanne vaikuttaa epämääräisen todelliselta.

Loppukuusta, ennen joululomaa, nostetaan Lämminveriset pystyyn Pohjois-Amerikan suurimman kulttuurikeskuksen näyttämöä varten pienennetyissä lavasteissa, jotka laivataan konteissa Washingtoniin. Näytelmän joulukuvaelmaharjoituksista me humpsahdamme lomille, sitten töihimme, tuleviin ensi-iltoihimme.

Lämminveriset peittyvät, lämmettyään, jälleen lumeen.

Lomat tulivat ja menivät, samoin ensi-illat. Epämääräinen ajatus tulevasta matkasta jäysi taka-alalla. Yhtäkkiä työlistassa luki ilmoitus Lämminveristen muistiharjoituksista. Harjoittelimme Tampereen Työväen Teatterin Vanhalla Päänäyttämöllä ilman lavastuksia ja roolivaatteita.

Lavalla koin melkein pelottavan, lähes oksettavan tunteen siitä, että sieltä se teksti vaan tulee, kun lavalle menee. Siellä se teksti on, jossakin aivomassan syvyyksissä, valmiina käyttöönottoon koska tahansa, vaikka kuinka paljon tekstiä ja elämänvaiheita siihen päälle on sadellutkin. Pelästyn sitä havaintoa samalla kun näyttelen. Lämpiössä meitä nauratti tämä epämääräinen sakki ja se, että harva meistä on astunut Amerikan mantereelle tätä aiemmin.

Tilanne vaikutti epätodelliselta.

Istun Helsinki-Vantaan tupakkakopissa ja katselen harmaasävyistä pikkulintua, joka lentelee ympäri odotustilaa. Pleksilasin reunassa alkaa portille ryhmittyä tuttua porukkaa. Tässä sitä ollaan. Kohta lennetään lumikenttien yli. Uusi Maailma odottaa Kotalan perhettä ja sen sovinnaista sukua. Seuraava kahvipaussi on Delawaren omassa Tuuliharjassa. Iskemme hampaamme ensimmäiseen roskaruoka-ateriaan.

Washingtoniin saavumme yöpimeällä. Hotellimme sijaitsee hallintoalueen liepeillä – öiseen aikaan ei kaduilla kuulemma ajele muut kuin taksit, CIA:n autot ja hälytysajoneuvot. Apteekin edessä päivystävät asunnottomat, joiden kerjäystavassa on amerikkalainen ystävällisyys: ”Excuse me, miss?”

Lue Suvi-Sini Peltolan matkakertomus kokonaisuudessaan Teatteri&Tanssista 3/2013.