Humanistisen ajattelun ja siihen liittyvän poliittisuuden päivittäminen nykyaikaan on haaste, johon älymystö ja esitysten tekijät hakevat vastauksia eri puolilla maailmaa. Tukholmassa puhuivat muun muassa William Forsythe ja Kendall Thomas.

Kuvassa William Forsythe. Kuva Dominik Metzos.

Näyttämöille on viime aikoina tuotu hirviöitä, kuolemattomuutta, ihmisluonnon ja ruumiin manipulaatiota mutta samalla myös luutuneiden kulttuuristen konventioiden ravistelua. Teatterin ja tanssin poliittisuus on ollut yritystä ottaa eri tavoin kantaa transhumanismin – ihmisen pyrkimyksen ylittää tieteellis-teknisen kehityksen avulla biologiset rajansa – mahdollisuuksiin ja uhkiin.

Frankenstein Kansallisteatterissa, Dorian Greyn muotokuva Kokkolan kaupunginteatterissa, Golem Turun ylioppilasteatterissa ja Jekyll & Hyde Turun kaupunginteatterissa. Ryhmäteatterin Huorasadussa luodaan lopulta nainen 2.0. Berliinissä puolestaan on viimeisen vuoden aikana nähty Volksbühnen Prater-näyttämöllä Ida Müllerin ja Vegard Vingen näkemys Henrik Ibsenin John Gabriel Borkmanista, jossa nähtiin sukuelimillä tehtyä nukketeatteria.

Teoreettisia näkökulmia teatteri- ja tanssiesityksissä näkyvään transhumanisatioon avasivat Tukholman Dansens Husissa viime joulukuussa pidetyssä Weaving Politics -seminaarissa muun muassa yhdysvaltalainen tanssintutkija André Lepecki, psykoanalyytikko, tutkija, kirjailija Julia Kristeva sekä seminaarin päävieraat, koreografi William Forsythe ja lakitieteen professori Kendall Thomas.

Kristeva näkee juuri tanssin taidemuotona, jolla transhumanisaatioon voidaan kaikkein parhaiten ottaa kantaa. Sen myötä voidaan tuoda näkyväksi, mitä humanismi nykyisin tarkoittaa. Koska transhumanismi on kyseenalaistanut nykyisen humanismin, on humanismin käsite tullut tiensä päähän.

André Lepecki puolestaan pitää perustavanlaatuisena asiana tanssijan työssä vapauden kritiikkiä. Tämä näkyy siinä, että koreografiassa korostuu esiintyjän aktiivinen ja omaehtoinen toiminta. Omaehtoinen toiminta tarkoittaa sitä, että tanssija tekee vastuullisesti työtä, joka on vastakohta passiiviselle kehollisuuden ja tanssijan omaan kokemukseen keskittyvälle koreografialle.

Tanssijan figuuriin keskittyminen tarkoittaa hänelle nykyistä tanssin poliittisuutta. Figuuriin keskittymistä on voinut nähdä myös teatterissa. Esimerkiksi Baltic Circle -festivaalilla Helsingissä nähty Nya Rampenin We love Africa and Africa loves us toi näyttämölle äärimmäisen vahvasti omaa yhteiskunnallista tilannettaan tiedostavia ruumiita. Mökeltävän, insestisen perheen jäsenet eivät ainoastaan esittäneet hahmojaan vaan osoittivat, miten näyttelijöiden elämää ei voinut erottaa näyttämötapahtumista. Jokainen perverssi liike, jonka he hahmoina tekivät, oli samalla myös heidän oman elämänsä pohtimista ja valkoisen heteroseksuaalisen miehen esittämistavan purkamista.

Ajatukset saivat jatkoa William Forsythen ja Kendall Thomasin näkemyksistä sekä ennen muuta esityksestä Human Writes. Maailman kärkikoreografeihin lukeutuva Forsythe ja New Yorkissa sijaitsevan Columbia Law Schoolin professorina työskentelevä Thomas ovat pyrkineet vastaaman kysymykseen tanssin poliittisuudesta jo vuodesta 2005, jolloin he aloittivat työskentelyn YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen kanssa.

Installaatioesitys Human Writes on William Forsythe Companyn ja Thomasin yhteishanke, jonka lähtökohtana on Thomasin ajatus siitä, ettei Ihmisoikeuksien julistuksen tuntemista voi jättää vain lakimiehille.

Ihmisoikeuksien julistuksen artikla numero 27,1 velvoittaa tekemään yhteistyötä yleisön kanssa. Se kuuluu: ”Jokaisella on oikeus vapaasti osallistua yhteiskunnan sivistyselämään, nauttia taiteista sekä päästä osalliseksi tieteen edistyksen mukanaan tuomista eduista.”

Forsythe ja Kendall kävivät muutaman vuoden ajan keskusteluja lain ruumiista sekä lain ja ruumiin suhteesta. Laki tarkoitti tässä tapauksessa ihan tavanomaista lakitekstiä, eivätkä he antaneet sille esimerkiksi psykoanalyyttisia merkityksiä. Thomas toivoo, että lain kirjoittamiseen liittyvä liike ja tanssin liike voitaisiin yhdistää:

Miten tanssi voisi toimia instrumenttina, jolla opetetaan ihmisoikeuksia?” kysyy Thomas.

Alusta saakka miehiä kiinnosti Franz Kafkan Rangaistussiirtolassa-novellin (1919) tilanne, jossa kone kirjoitti rangaistuksen aiheen ihmisten ruumiisiin. Passiivisesta kuvasta, jossa laki on kirjoitettu ihmisen ruumiiseen, he kulkivat kohti aktiivisempaa ruumista, joka kirjoittaa lakia. Installaatioesityksessä kirjoittaminen tapahtuu lopulta yhteistyössä yleisön kanssa. Kirjoittaminen ei tarkoita siten demonstraatiota vaan yhteistyötä.

Lue koko Maria Säkön artikkeli Teatteri&Tanssi-lehden numerosta 2/2013.

Etusivun kuva: Dominik Metzos