Onko dramatisoiminen oikeaa taidetta? Onko se näytelmän tekemistä vai oikeastaan sen ohjaamista? Dramaturgi Maria Kilpi purkaa kysymyksiä eri materiaalien näyttämösovituksista, joita nyt tehdään ympäri maata.

Kokkolan kaupunginteatteri: Meganin tarina, Marjo Lahti. Kuva Jyrki Tervo

Näytäntövuonna 2012 useammassa suomalaisessa teatterissa päädyttiin esittämään dramatisointeja viime vuosien suomalaisista menestysromaaneista. Dramatisointien tekemisestä haluttiin myös keskustella, erityisesti keski-ikäistyvän kirjailijapolvemme muodostaman Teksti-ryhmittymän johdolla.

Mainittakoon ihan aluksi, että dramatisoinnin ja alkuperäisteoksen välinen suhde on kirjailijoille paitsi akateemis-taiteellisen pohdiskelun kohde, myös vahvasti ammattiyhdistysasia, sillä romaanidramatisoinnit lasketaan mukaan kotimaisten kantaesitysten luetteloon. Jos vuodessa tehdään kuutisenkymmentä aikuisille tarkoitettua kantaesitystä, jokainen dramatisointi tarkoittaa yhtä uutta näytelmää vähemmän.

Vaikka dramatisointien tekemisen kokisi taiteellisesti tyydyttäväksi toiminnaksi, kuten itse koen, on dramatisointirojaltit jaettava romaanikirjailijan kanssa. Dramatisointien tekemisestä ei saa kantaesitystukea.

Tämä tietysti tuntuu tylsältä, jos käyttää dramatisoinnin työstämiseen vaikkapa kaksi vuotta ja on vakaumuksellisesti sitä mieltä, että ihmisen olisi hyvä elättää perheensä jonkinlaisella työn tekemisellä.

Yllä olevat kysymykset ovat siis omalla kohdallani saaneet alkunsa melko proosallisista käytännön pohdiskeluista.

Keskustelu dramatisoinneista johtaa nopeasti sen kysymyksen äärelle, mitä itse kukin pitää kirjailijan työn ytimenä. Näytelmäkirjailijan englanninkieliset nimitykset havainnollistavat hyvin kahta erilaista käsitystä asiasta: Author korostaa (uuden) luomista ja synnyttämistä, Playwright (teoksen) työstämistä (vrt. Ship-wright= laivanrakentaja). Suomalaisessa näytelmäkirjailijakulttuurissa – ainakin Teksti-sukupolven kirjailijoiden puheessa – korostuu käsittääkseni tämä ensin mainittu, romanttispohjainen auteurismi.

Luovuus on yhteyden löytämistä omaan itseen. Kirjoittaminen on parhaimmillaan sisäisten äänien ylöskirjaamista”, kuvailee kirjoittamisensa ydintä näytelmäkirjailija Heini Junkkaala ja jatkaa:

Kirjoittaminen on usein intuitiivista, tunteenomaista, impulsiivista: materiaali saattaa syntyä niin kuin se nousisi suoraan alitajunnan, unen, tiedostamattoman merestä kuivalle maalle.”

Omasta puolestani taas ajattelen työn varsinaista ydintä olevan sen, mitä tälle ”esiin nousseelle” materiaalille sitten tehdään. Varsinainen taide on siinä, miten tätä itse luotua – tai muualta tulevaa – materiaalia rajataan, kehitetään ja ennen kaikkea muokataan. Tästä näkökulmasta katsottuna on vähemmän merkitystä sillä, kuka työstämisen kohteena olevan materiaalin on tuottanut.

Kirjailijapuheessa on pidetty tärkeänä asettaa vastakkain (romaani) dramatisointi ja ”alkuperäisteos”. Näin ilmeisesti juuri sen takia, että on pidetty tärkeänä erotella, kenen luovuuden/alitajunnan/minkä vielä tuotteesta on kysymys. Mielikuva istuu sitkeässä, vaikka harvempi kirjailija kai kuitenkaan keksii mitään ihan oikeasti ”tyhjästä”.

Shakespearen näytelmät miellämme Shakespearen alkuperäisteoksiksi, vaikka hyvin tiedämme hänen oikeastaan vain dramatisoineen toisten jo ylös kirjaamia kertomuksia. Näytelmäkirjailijan rooliin tuntuu monille edelleen liittyvän eräänlainen ”näkijän viitta”, jolla tarkoitan mielikuvaa siitä, että yksi kirjailijan tärkeimmistä tehtävistä olisi ”tuoda esiin” jotakin kaikilta muilta huomaamatta jäänyttä, esimerkiksi nyky-yhteiskunnan tilaa, ihmisen inhimillisyyttä tai mitä tahansa muuta elämänaluetta koskien.

Tässä suhteessa oivaltavimmat teokset yleensä syntyvät käytännössä paremminkin ahkerasta opiskelusta ja sen seuraamisesta, mitä muilla on sanottavana valitusta aihepiiristä.

Esimerkiksi Juha Jokelan ja Susanna Kuparisen kaltaiset kirjoittajat tekevät laajaa taustatyötä, ja Kuparisen teoksista iso osa koostuu sitaateista. Silti ainakin itse olisin valmis antamaan myös Kuparisen töille ”alkuperäisnäytelmän” statuksen, Jokelasta nyt puhumattakaan.

Suomessakin on jo romaanien lisäksi dramatisoitu muita teoksia, kuten elokuvia (Kahdeksan surmanluotia) ja sarjakuvia (Fingerpori, Viivi ja Wagner). Dramatisointeja on tehty erilaisista haastatteluaineistoista, tekstidokumenteista, elämäkerroista ja muista kirjallisista tuotoksista.

Yksi suomalaisen draaman tämänhetkisistä kiinnostuksen kohteista näyttävät olevan teokset, jotka ”perustuvat tositapahtumiin”: esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterin kevätohjelmiston kahdeksasta uudesta kotimaisesta näytelmästä neljä kertoo oikeasti eläneiden ihmisten tarinoita. Sama koskee viime aikojen tunnettuja näytelmiä kuten Junkkaalan Soita minulle Billy ja Tuomas Timosen Meganin tarina. Millä kriteereillä milloinkin määritellään, onko kyse dramatisoinnista vai ”alkuperäisnäytelmästä”? Onko romaanin dramatisoiminen laadullisesti jotenkin erilaista kuin elokuvan, elämäkerran, kansansadun tai haastatteluaineiston?

Lue Maria Kilven artikkeli kokonaisuudessaan Teatteri&Tanssista 2/2013.