Timo Heinonen, Arto Kivimäki, Kalle Korhonen, Tua Korhonen, Heta Reitala, Aristoteles: Aristoteleen runousoppi. Opas aloittelijoille ja edistyneille. Teos 2012.

Johdanto

Aristoteleen Runousopin suomennoksessaan vuodelta 1967 Pentti Saarikoski toteaa, että vaikka ”meidän vuosisadallamme – Bertolt Brecht – on ruvettu puhumaan ’epäaristoteelisesta’ kirjallisuudesta, Aristoteles ei vielä ole mikään vallastasyösty diktaattori”. Ja vaikka myöhemmin meidän vuosisadallamme on ruvettu puhumaan postdramaattisesta teatterista, niin Aristoteleen Runousoppi on edelleen, Saarikoskea lainaten, ”kirja johon kannattaa tutustua”. ”Teos on ollut niin arvostettu, että ilman sitä taiteemme olisi toisenlaista”, Timo Heinonen, Arto Kivimäki, Kalle Korhonen, Tua Korhonen ja Heta Reitala kirjoittavat Aristoteleen runousoppi. Opas aloittelijoille ja edistyneille - teoksensa johdannossa.

Runousoppi ei tarjoa kaikenkattavaa teoriaa runoudesta, vaan se keskittyy käsittelemään tragediaa ja eeppistä runoutta. Aristoteles viittaa myös muihin draamarunouden muotoihin, kuorolyriikkaan ja yksin esitettyyn runouteen. Kadonneessa toisessa kirjassa Aristoteles käsitteli komediaa ja satyyria. Lyyristä runoutta hän ei sen sijaan käsitellyt Runousopissaan.

Aristoteles ei myöskään käsitellyt teoksessaan näyttämöllepanoa vaan keskittyi draamatekstiin. Hänen mukaansa tragedia saa aikaan tunnevaikutuksen myös ilman näyttämöesitystä ja näyttelijöitä. Tällä rajauksella Aristoteles ei niinkään väheksy esitystä vaan pelkästään korostaa, kuten Kalle Korhonen kirjoittaa Aristoteleen runousopissa, ettei ”tragediarunoilijan taito ole sidottu siihen, millainen konkreettinen näyttämöesitys on”. Aristoteles tietoisesti keskittyykin draamatekstiin sekä sen rakenteisiin ja periaatteisiin, kuten Heinonen ja Reitala toteavat kirjassa.

Runousoppia on toisinaan luettu pelkästään tragedian kirjoittamisen oppaana, jonka ohjeita seuraamalla on mahdollista tuottaa toimiva ja vaikuttava tragedia. Teos määritteleekin hyvän tragedian, sen yleisen rakenteen sekä säännöt ja periaatteet. Sellaisena se toimii oppaana yhdenlaisen hyvän tragedian tuottamiselle ja siihen perehtyminen on jo tässä mielessä hedelmällistä teatterin ammattilaiselle ja amatöörille. Mutta ennen kaikkea teos käsittelee tragediaa filosofisesta näkökulmasta. Siksi se on ymmärrettävä osana Aristoteleen muuta tuotantoa, luettava vasten hänen filosofisia ja eettisiä perustojaan.

Suomennos

Aristoteleen Runousopin ensimmäinen suomennos ilmestyi vuonna 1871 J.W. Calamniuksen suomennoksena. Sen jälkeen se on ilmestynyt Pentti Saarikosken suomennoksen lisäksi Paavo Hohdin suomentamana vuonna 1997 ja nyt Kalle ja Tua Korhosen suomentamana Aristoteleen runousoppissa. Itse olen aikaisemmin käyttänyt Hohdin laadukasta suomennosta, joka on varustettu teoksen filosofista sisältöä korostavan Juha Sihvolan asiantuntevilla ja valaisevilla selityksillä.

Korhosten erinomainen suomennos, jonka teossa myös Heinonen, Kivimäki ja Reitala ovat olleet mukana keskustelukumppaneina, haastaa positiivisessa mielessä aikaisemmat suomennokset, jotka nekin, etenkin Hohdin ja Saarikosken, ovat ansiokkaita. En sen tarkemmin lähde arvottamaan näitä suomennoksia.

Suomentajat ovat omien sanojensa mukaan pyrkineet ”mahdollisimman sujuvaan luettavuuteen ja ymmärrettävyyteen”, missä he ovat onnistuneet. Aristoteleen teos itsessään on niukkasanainen ja viitteellinen, minkä johdosta suomennoksessa lauseita on täydennetty. Tätä muokkausta joku oppinut voisi kauhistella, mutta koska täydennykset on erotettu hakasuluilla, se ei ole ongelma. Luettavuuteen ja ymmärrettävyyteen pyrkiminen ei myöskään ole latistanut tai yksinkertaistanut teosta.

Uuteen suomennokseen on lisätty otsikoita. Ne selventävät kiistatta lukemista, mutta niiden poisjättämistäkin olisi voinut perustella sillä, että ne saattavat liiaksi tematisoida ja tulkita tekstiä. Toisaalta suomennoksen esipuheessa on nimenomaisesti mainittu, etteivät otsikot ole peräisin Aristoteleen tekstistä ja että kaikki lukemisen helpottaminen on samalla Aristoteleen Runousopin tulkintaa. Näin toki on.

Erityisen kiitettävää on, että keskeisiä kreikankielisten termejä on merkitty translitteroituna suomennoksen marginaaliin, etenkin koska joitakin kreikankielisiä termejä on suomennettu perustellusti eri kohdissa eri suomenkielisin termein. Sen lisäksi Runousoppiin syvällisemmin perehtyvän on syytä tuntea tai tunnistaa keskeiset kreikankieliset termit – eikä vain osoittaakseen keskusteluissa oppineisuuttaan.

Runousopin sisällön tiivistelmä on asianmukainen ja tukee teokseen perehtymistä. Jos tiivistelmää lukee rinnakkain Sihvolan kommenttien kanssa, avautuu Runousopin teksti lukijalle yhtäältä ymmärrettävällä, toisaalta perusteellisella tavalla. Edelleen voisi suositella Korhosten ja Hohdin suomennosten rinnakkaista lukemista etenkin kiperissä tekstikohdissa.

Aloittelijoille ja edistyneille

Tragedia ei ollut erillinen taidemuoto Aristoteleelle – eikä antiikin kreikkalaisille – vaan se oli sidoksissa etiikkaan ja politiikkaan. Tragedia olikin kulta-aikanaan 400-luvulla, jolloin Aiskhylos, Sofokles ja Euripides vaikuttivat, keskeinen osa demokraattista polista, kaupunkivaltiota. Vaikka Aristoteles sivuuttaa tragedian uskonnolliset kytkökset, juuri sieltä tragedia alun perin kehkeytyy. Ateenan tragediakilpailutkin olivat Dionysoksen kunniaksi järjestetty uskonnollinen juhla.

Aristoteleen Runousoppi ei ole vain uusi suomennos selityksineen vaan se sisältää tekijöiden kirjoittamia taidokkaita artikkeleja, jotka taustoittavat, käsittelevät ja selittävät Runousoppia. Artikkeleissa Runousoppi kytketään vakuuttavasti Aristoteleen filosofiaan. Tämän ansiosta Aristoteleen ajatteluun perehtymätönkin ymmärtää runousopin kytkennät Aristoteleen muuhun tuotantoon. Ilman tällaista taustaymmärrystä lukijalle jää Runousopista käteen vain perkeet.

Aristoteleeseen perehtyneellekin lukijalle artikkelit ovat merkittäviä. Tällaisenkaan lukijan ei kannata loikata ”aloittelijoille” otsikoitujen alkulukujen yli, vaikka tekijät sanovat sen olevan helppoa. Tässä osassa on nimittäin johdatuksen Aristoteleen lisäksi Runousopin ymmärryksen kannalta tärkeät artikkelit Aristoteleen dramaturgiasta, mimesiksestä ja katharsiksesta. Jälkimmäiset kolme artikkelia voisivat paremminkin kuulua ”edistyneille” otsikoituun osaan, joka seuraa suomennosta ja sen tiivistelmää. Myös metaforaa käsittelevä liite voisi selvyyden vuoksi sisältyä artikkeliosioon. Nämä huomautukseni voi kuitenkin sivuuttaa lähinnä makuasioina.

Tragedia on toiminnan mimesistä. Saarikoski ja Hohti suomentavat tämän tragedian keskeistermin jäljittelyksi eli tragedia on toiminnan jäljittelyä. Tämä antaa aivan liian suppean kuvan mimesiksestä. Kuten Kalle Korhosen artikkelissa todetaan, tämä on harhaanjohtava suomennos, koska runouden mimesis ei Aristoteleelle ole pelkästään luonnon passiivista jäljittelyä vaan runous (poiesis) on luovaa taitoa (tekhne), joka tuo esiin jotakin yleispätevää. Mimesis voi merkitä jäljittelyn ohella esittämistä, ilmaisemista, kuvaamista ja tuottamista. Suomennoksessa onkin eri yhteyksissä käytetty eri termejä. Myös Saarikoski toteaa suomennoksen johdannossaan, ettei mimesis ”missään tapauksessa tarkoita luonnon orjallista jäljentämistä, kopioimista”, vaan ”siinä luodaan jotakin uutta, sellaista mitä aikaisemmin ei ole ollut olemassa”. Myöskään Hohdin suomennoksessa mimesis ei merkitse pelkästään jäljittelyä.

Tragedialle on olennaista sen aikaansaama tunnevaikutus. Hyvä tragedia saa Aristoteleen mukaan aikaan ”myötätunnon ja kauhunsekaisen pelon” myötä näiden tunnetilojen ”puhdistuksen”, katharsiksen. Katharsiksen merkityksestä on kiistelty loputtomiin eikä Aristoteleelta löydy siihen tyhjentävää vastausta, sillä hän mainitsee sen kuin ohimennen.

Kalle Korhonen käy läpi eri katharsis-tulkintoja, joskaan hänkään ei anna termille yksiselitteistä määritelmää. Onko kyse tunteiden kirkastumisesta, jolloin ihminen ymmärtää maailmansa, rajallisuutensa ja arvonsa Se on tunteiden sovittautumista yhteen luonteen hyveiden kanssa, yhteisön yhteenkuuluvaisuuden vahvistamisesta, tunteiden purkautumista ja sitä kautta helpotusta, häveliäisyyden tai rajallisuuden tunteen tuottamista häpeämättömyyden ja rajattomuuden tilalle.

Tapahtuuko katharsis katsojayksilössä, kollektiiviyleisössä vai näyttämöllä, jossa jumalten ja ihmisten rajan rikkova traaginen sankari palautetaan inhimilliseen, rajalliseen ja kuolevaiseen osaansa – traagisin seurauksin? Lohdutukseksi voidaan sulkea ainakin yksi tulkinta pois: katharsis tunteiden puhdistumisena ei merkitse puhdistumista tunteista, niiden hävittämistä. Saarikoski ja Hohti suomentaa termin eleos sanalla ”sääli”, kun taas Korhosten suomennoksessa käytetään sanaa ”myötätunto”, mikä on osuvampi. Ikävä kyllä suomennoksen marginaaleissa ei ole tätä kreikankielistä termiä katharsista käsittelevän lauseen kohdalla.

Heinosen ja Reitalan hienossa artikkelissa Aristoteleen dramaturgiasta selvitetään selkeästi mutta perusteellisesti tragedian elementit. Se kannattaa ehdottomasti lukea yksinomaan jo sen vuoksi, että siinä erotellaan muutos, metabasis, onnesta onnettomuuteen tai onnettomuudesta onneen (parhaassa lopussa kaikkia kohtaa onnettomuus), ja juonen käänne, peripeteia, jossa on kyse tietynlaisesta epäjatkuvuudesta, toiminnan suunnan kääntymisestä, uuden toiminnan aloittamista tai toimintaa hallitsevan toimijan vaihdoksesta. Muutos sisältyy kaikkiin tragedioihin läpäisyperiaatteella, mutta tragedia on mahdollinen ilman käänteitäkin, joskaan sellainen suora juonirakenne ei Aristoteleen mukaan täytä kaikkia hyvän tragedian kriteereitä.

Kaiken kaikkiaan Aristoteleen runousoppi on komea, vaivalla ja huolella tuotettu kokonaisuus, joka uuden kiitettävän suomennoksen ohella tarjoaa vankan perustan Aristoteleen Runousopin lukemiselle ja uudelleenlukemiselle, sen mielen ja mielekkyyden ymmärtämiselle.

Ari Hirvonen
Kirjoittaja on oikeustieteen tohtori ja väitellyt Sofokleen Antigonen oikeuskäsityksestä