Filosofian tohtori, tietokirjailija sekä filosofisen niin & näin -aikakauslehden toimittaja Ville Lähde pohtii, miten demokratia voi ilmetä taiteessa ja kertoo, mitä ”kansa tietää” itse asiassa tarkoittaa.

Viime vuosina on puhuttu paljon taiteen demokraattisuudesta, demokraattisesta taiteesta, kansallisesta taiteesta ja tavallisten ihmisten taiteesta. Demokratia on mukava sana, joten vaatimuksen taiteen demokraattisuudesta pitäisi kai olla kiva asia, mutta pääasiassa siihen tukeutuen on mätkitty sellaista taidetta, josta ei pidetä – ja jota ei mielellään suotaisi toisillekaan ihmisille.

Perussuomalaiset heittivät kansallista taidetta puolustavan koepallonsa vastustajien jahdattavaksi. Lukuisissa teatteriarvioissa ylistetään yhteiskunnallisen teatterin ja ”tavallisen ihmisen” äänen paluuta.

Perussuomalaisten taideärhentely tai vaikka Esa-Pekka Salosen taannoinen kansallisen korkeataiteen puolustus ovat hyviä esimerkkejä siitä, että taiteen demokratian puolustajat eivät perääkään kaikille oikeutta tehdä taidetta. Oletetaan – ei, vaaditaan – että kansanvaltaisuuden tulisi kurottaa sisältöön asti. Vastustetaan korkeataidetta ja vaaditaan tavallisten ihmisten taidetta tai puolustetaan korkeataidetta ja sen myötä demokraattisen kansakunnan luomaa sivistyksen projektia.

Demokratia ei kuitenkaan ole sisältö, vaan se on yksi tapa käydä kädenvääntöön yhteiskunnallisista konflikteista niin, että ne eivät muutu väkivallaksi kaduilla. Se on yhteiskuntamuoto, jossa valtaa ja sitä myöten toimintamahdollisuuksia yritetään jakaa laajalle joukolle. Demokraattisuutta on historian saatossa yritetty toteuttaa sekalaisin seurauksin, mutta ajatuksen ytimessä on kansainvaltaisuus – poliittisen toiminnan pitäisi olla mahdollista säädystä ja verenperinnöstä riippumatta.

Koska yhteiskuntia ei rakenneta vain poliittisilla foorumeilla, demokraattiset järjestelyt eivät voi taata, etteikö luokkajakoja syntyisi. Siksi politiikka ja talous ovat perimmiltään jännitteisessä suhteessa. Demokratia kriisiytyy, jos tästä suhteesta katoaa poliittisuus.

Mitä demokraattinen taide siis voisi tarkoittaa, jos edellä mainittua pidetään perustana? Ainakin sitä, että taide osallistuu omalla tavallaan julkisen elämän muodostamiseen ja kriittisen ajattelun ylläpitämiseen. Tälläkin elämänalueella käydään samaa keskustelua ja kamppailua, joka leimaa demokraattista politiikkaa. Se ei siten ole yhteisen perinnön tai kansalaisuuden dogmien ylläpitämistä, mikä olisi ja on konsensuksen tai enemmistön ehdoin tehtyä taidetta. Jos taiteesta häviää eri näkemysten välinen jännite, sekin kriisiytyy.

Kaikki demokratian vaatteisiin pukeutuneen konsensuksen puolustajat eivät tietenkään puhu enemmistön puolesta. Perussuomalaisten tietoinen taidepoliittinen härnäys, joka onnistui valitettavan hyvin, perustui tuttuun populismin kaavaan. ”Kyllä kansa tietää” on vain ”kyllä minä tiedän” toisin sanoin ilmaistuna. Se on oman erinomaisuuden korostusta kansanvaltaan verhottuna.

Sitä paitsi jos kansa tietää jo, miksi ylipäätään kertoa mitään?

Talouden omalakisuuden siunauksellisuutta saarnaavien mielestä taas taiteen demokratia rakentuu markkinoille. Suosittu on hyvää, ja myyminen on tai sen pitäisi olla taiteen arvon mittari. Tämä on käytetty argumentti silloin, kun vastustetaan taiteen ja kulttuurin tukia, ja se istuu yhtä hyvin markkinaoptimistin kuin populistin suuhun.

Markkinat on kuitenkin huono synonyymi demokraattiselle kiistelylle, keskustelulle ja jännitteiden kautta tapahtuvalle kehitykselle. Jos suosituin on jo valmiiksi parasta, mitään muutosta ei koskaan voi tapahtua. Hyvän on sopeuduttava ennestään hyvään, eikä uutta saa tai kannata etsiä.

Millainen olisi koulu, jossa tehtäisiin vain sitä, mikä on kivaa ja osataan jo hyvin? Millaista olisi tiede, jossa tutkittaisiin vain jo tunnettua? Jos kansa tietää ja markkinat opastavat, miksi meillä ylipäätään on olemassa kulttuuria?

Jos taide käsittelee yhteiskunnallisia tai poliittisia aiheita, siltä perätään yhä useammin kiertelemätöntä ja hienostelematonta puhetta ”tärkeistä asioista”. Törmäsin taannoin tähän asenteeseen kahdessa hyvin erilaisessa esityksessä, joista toinen oli valtavirtainen, toinen tietoisen radikaali: Tampereen teatterin Kuin ensimmäistä päivää ja Teatteri 2.0:n Alkutuotanto.

Kuin ensimmäistä päivää itketti ja nauratti yleisöä kertomalla siitä, minkä kaikki tiesivät ja tavalla, jolla kaikki puhuivat. Työelämässä ahdistuu, tehostaminen ja kehittäminen rassaa, ja vanhimmat jätetään heitteille. Alkutuotanto saarnasi roolihahmojensa suulla tuttua linkolalaista kertomaa maailman kurjasta tilasta ja nykyajan kauheudesta. Kumpikin jätti tietoisesti taiteellisen etäännyttämisen sikseen, kummassakin henkilöhahmoista tuli näytelmän ”suorapuheisen” viestin välineitä. Välillä itkettiin ja naurettiin yhteenkuuluvuuden tunteen vuoksi.

Mutta jos hallitseva kokemus on ”juuri noin, noin minäkin olen aina ajatellut”, taide on epäonnistunut demokraattisessa tehtävässään. Mikään ei ole muuttunut, on vain palautettu mieleen etukäteen tiedetty.

Demokraattisessa tehtävässä onnistutaan vasta, kun vanhasta joudutaan luopumaan tai sitä joudutaan muokkaamaan. Naurussa ja itkussa ei ole mitään vikaa, ei liioin viihtymisessä, mutta merkityksellisiä niistä tulee vasta, kun ne johtavat muutokseen.

Arkisuudella, tavallisuudella ja kansanomaisuudella on kuitenkin niin hyvä kaiku, että keskusteluun on vaikea puuttua. Taide on tarpeellinen asia, mutta ”taiteellisuus” on pahasta. Vielä pahempaa on perätä ”syvällistä” keskustelua taiteesta (ja viihteestä). Muuhun kuin tiedottamiseen – vinkkien antamiseen – tarkoitettu kritiikki on viisastelua, ja sekös suututtaa. Mutta mistä tämä ärtymys kertoo? Ja miksi sen jakavat niin populistiset ”kansan äänen” puolustajat kuin ”suorapuheista” poliittista taidetta peräävät radikaalit? Siksi, että molemmat ovat yhden totuuden perässä.

Mikään tulevaisuuden politiikka ei kuitenkaan pelkisty yhdeksi ohjelmaksi, eikä kansa ole koskaan yksi vaan monta. Jos jotain sisällöllistä ”demokraattisesta taiteesta” hakisi, eikö se olisi juuri tätä? Jokainen kansakunta on taistelujensa, historiansa, eriarvoisuutensa, etnisten jännitteiden ja monen muun takia ristiriitainen kokonaisuus. Jos jotain, taiteen olisi kyettävä heijastamaan tätä – eikä ensisijaisesti puhumalla monikulttuurisuudesta vaan olemalla moniäänistä, monikeinoista ja siksi välillä ”epäselvää” ja ”vaikeaakin”.

Tässä ihmisen ja kulttuurin moninaisuudessa on myös merkityksellisen taidekeskustelun mieli: lukemistapojen ja ymmärryksen välineiden tarjoaminen näiden erojen ja samanlaisuuksien keskellä luovimiseen. Merkityksellinen keskustelu ei siis ole vain kokoelma knoppeja siitä, mistä jokin kerrontamuoto on peräisin, mihin jokin lause, kuva tai kohtaus viittaa tai miten tekijän tausta selittää taideteosta. Näillä on taidehistoriallinen ja sivistyksellinen merkitys, mutta taide antaa myös välineet oman itsen ja yhteiskunnan uudelleenajatteluun. Tällöin opitaan tarkastelemaan ”samaa” kokemusta yhä uudelleen, tekemään siitä monta kokemusta, näkemään itsensä moninaisuuden keskellä.

Kuten perussuomalaisten julkaisema taidepoliittinen linjaus, Erkko Lyytisen tuottama Suomen Marsalkka -elokuvakin oli ilmeisen tietoinen härnäys, joka paljasti, miten syvällä historiallisen konsensuksen vaatimukset asuvat. Teos itse ei kuitenkaan edes yrittänyt osallistua tähän keskusteluun, vaikka eväät olisivat olleet oivalliset. Musta Mannerheim oli kortti, joka jäi lopulta käyttämättä minään muuna kuin halpana nurinkäännön kikkana, ja yhteys itse teokseen jäi ohueksi.

Paitsi nationalistinen ikoni C.G.E. Mannerheim on myös yhä uudestaan sisällissodan traumoja ja ylipäätään kansallisen kertomuksen siloteltua luokkataustaa rikki repivä hahmo. Elokuvasta kuultuani toivoin, että se olisi palannut Mannerheimin tarinan juurille, venäläisen imperialismin maailmaan ja Mannerheimiin sen kartanlaatijana. Millainen mahdollisuus se olisikaan ollut avata sekä historiallisesta että nykyisestä moninaisuudestamme puolia, joita harvemmin muistetaan? Ja ennen kaikkea mustalla Mannerheimilla olisi ollut jokin muu kuin härnääjän rooli.

Perinteitä kunnioittava, ”kansan äänellä” puhuva ja ”suorapuheinen” taide voi kuulostaa hyvältä idealta. Mutta eikö silloin lopulta joku muu päätä puolestamme, mitä me olemme ja haluamme? Taiteen ei tarvitse olla aina mukava ja hauska kokemus. Se voi saattaa meidät myös sen äärelle, ettemme tiedä, keitä me olemme.

Ville Lähde