Riku Suokas kasvatti Tampereen Työväen Teatterista mammutin. Nyt hän jättää talon, joka tarvitsee jatkossa kaksi johtajaa. Millaista meno on Suokkaan kelkassa?

Kuva Anne Välinoro.

Riku Suokas on elokuussa 2013 vapaa mies. Yhdeksän vuotta Tampereen Työväen Teatterissa, Hämeen kansallisteatterissa, tulee silloin täyteen, apulaisjohtajuus mukaan lukien. Taiteellinen johtaja Maarit Pyökäri sekä uusi toimitusjohtaja pääsevät tällöin ruoriin.

Suokas on vastannut vuodesta 2008 lähtien yksin koko talon johtamisesta.

Tampereen Työväen Teatterista on tullut Suokkaan kaudella neljän näyttämön ja kahden teatterin kokonaisuus. Vuosi sitten avattiin Työväentalon tanssiravintolan tilalle TTT-Klubi. Työvis otti myös pitkään tilapulasta kärsineen Teatteri 2000:n suojiinsa, hallinnollisesti ja fyysisesti.

Katsojia on viime vuosina riittänyt. Näytäntökaudella 2010–2011 mentiin yli 200 000 rajan. Samaan TTT pystyi 1980-luvun puolivälissä, kun uusi talo kiinnosti jo sinällään.

Suokas nappasi suurimman saaliinsa 1980-luvun nuorista, nykyisistä keski-ikäisistä. Vuonna 1985 -formaattia lypsetään edelleen, vaikka TTT:ssä pidettiin musikaalin merkeissä vihonviimeiset kasaribileet joulukuussa.

Keski-ikäisten naisten ja näiden mukanaan tuomien miesten lisäksi katsomoissa on nähty ennätysmäärä nuoria, nuoria aikuisia ja kolme-nelikymppisiä miehiä. He ovat huutaneet Manserock-musikaalin läpi, salakuljettaneet bileisiin omat pullot, vaatineet kaasua komisario Pepponelta ja testanneet ison lämpiön parketit.

Sen jälkeen riittääkin siivoamista, sanoo ravintolapuolen henkilökunta.

Kuusi vuotta pintansa pitänyt Vuonna 85 remixeineen ja golden turboineen on ilmiö suomalaisessa teatterissa. Se on 230 000:lla katsojallaan Suomen kaikkien aikojen katsotuin kotimainen musikaali.

Nostalgiannälkäinen jengi on löytänyt talon, jossa voi kokea turvallisen hurmoksen. Sillä seurauksella, että teatteri on alkanut kiinnostaa ehkä muutenkin.

Tahkoamisen taito. Isolla pitää tahkota rahaa, että pienillä voi tehdä taidetta. Sen mantran Suokas on täyttänyt ainakin omalta osaltaan Vuonna 85 -musikaalin toisena käsikirjoittajana ja ohjaajana. TTT:n hovikirjailija, Hämeen ainut teatteri-auteur Sirkku Peltola on saanut täyttää ankarat taiteelliset vaateet.

Yltiökapitalismia ja työn vientiä halpatuotantomaihin ruoskiva Peltolan Patukkaooppera ei vetänyt kautta kauemmin, ei myöskään upea 110-vuotisjuhlamusikaali Anna Liisa.

Peltolan uusin, hetkeen tarttumisesta muistuttava Lento on sekin erikoinen valinta isolle näyttämölle. Peltola on kuitenkin saanut Suokkaan aikana tehdä omannäköisiään esityksiä.

Musikaalit Marilyn, Chicago ja viimeisenä Liz ovat kimalluksellaan koettaneet koota rahapataa täyteen. Kun kansa päättää, viihde määrää. Yritys tuoda tamperelaista dekkaria näyttämölle Seppo Jokisen romaanien dramatisointina ei täysin iskenyt, vaikka kirjastosta teoksia jonotetaankin.

Suokas on ollut hyvä vainuamaan aiheet ja säätänyt ohjelmiston balanssin tehokkaaksi megatalon tuotantorakenteeseen. Oma stand up -henkinen monologi, Rob Beckerin Luolamies, on vetänyt viisi vuotta tuvat täyteen. 400-paikkaisella vanhalla päänäyttämöllä se on melkoinen suoritus. Semminkin kun Suokas on siinä paljas itsensä, rasvaprosentteineen, avioeroineen ja pelkoineen. Tai ainakin niin paljas kuin teatterissa kannattaa olla muuttumatta tylsäksi.

Naurakaa pois. Tylsä Suokas ei ole koskaan halunnut olla.

Vuonna 1973 äiti, kuvaussihteeri Terttu Suokas, nykyinen Krogell, joutuu Härmälässä raivaamaan posliinit pöydiltä, että huusholli säilyisi jotakuinkin ehjänä. Uimarannalla poika muklaa laiturilta veteen ennen kuin Terttu ehtii sujahtaa uimapukuun.

Kolmevuotias tekee debyytin televisioelokuvassa Sulka Lasse Pöystin ja Asko Sarkolan kollegana. TV2 ostaa työntekijöiltään luontevasti lapsityövoimaa. Sulkaa seuraa muita tv-elokuvia ja sarjoja.

Lavalle pojalla ei ole niinkään hinku. Kun Härmälän ala-asteelle tulee joulu, Joosefiksi arvotaan Riku-pullea, kiusaajille otollinen pilkankohde. Silloin Riku päättää, että kun hänelle kerran nauretaan, siitä saa myös maksaa. Ja kunnolla.

Lue Anne Välinoron juttu kokonaisuudessan Teatteri&Tanssi-lehdestä 1/2013.

Etusivun kuva Petri Kovalainen.