Töissä nyt. Teatterinjohtaja Jari Juutinen on vetäytynyt surullisten laulujen kanssa pienelle näyttämölle, pohtii syntejään ja miettii, onko yleisöä ajateltava englantilaisena polttariporukkana saksalaisessa bordellissa?

Viisi vuotta Lappeenrannan kaupunginteatterin johtajana ja huomaan ohjaavani ensimmäistä kertaa pienelle näyttämölle. Aikeita on ollut aikaisemminkin, mutta miten tässä näin on käynytkin, että yhtä ravintolaesitystä lukuun ottamatta kaikki työni ovat talossa ovat ajautuneet suurelle näyttämölle.

Mutta nyt ollaan siis monologin kimpussa harjoitushuoneella. Kellarissa harjoitteleminen on hauskaa. Vain yhden näyttelijän kanssa toimiminen on hauskaa. Teksti on loistava ja harjoitusaikaakin on reilusti. Todella reilusti.

Yhtään ei silti tunnu, että tässä nyt touhutaan jotain pienempää, vähempiarvoista. En oikein tiedä, että pitäisikö. Kun ainakin näillä nurkilla on alettu aika kovaan ääneen puhua luvuista. Katsojaluvuista. Että missä asiakaslähtöisyys? Kenelle näitä esityksiä oikein tehdään? Tuleekohan tätä esitystä kukaan katsomaan? Sitten joskus, kun se on valmis. Jos se joskus on valmis. Tuhlataanko tässä nyt taas resursseja?

Tapahtui kuulemma joskus seitsemänkymmentäluvun alkupuolella että eräs nimeltä tässä mainitsematon lappeenrantalainen näyttelijä, käsittääkseni vieläpä se entisaikojen diivasellainen, kurkistaa esiripun välistä hiukan ennen esityksen alkua. Katsomossa ei hänen näkemyksensä mukaan ole juuri ketään. ”Missäs yleisö on?”, äityy diiva järkyttyneenä kysymään. ”Hän lähti käymään kahvilla”, toteaa kollega vierestä.

Niin. Se yleisö. Tunnustan avoimesti…

Niin mitä jari Juutinen tunnustaa? Lue Teatteri&Tanssista 8/12.