Miksi länsimainen katsoja raivostuu, jos tanssiteokseen lipun ostaneena ei näekään tanssijoiden liikkuvan sujuvan taitavasti näyttämöllä vaan kompastelevan, seisoskelevan ja jupisevan nurkissa? Tämä on yksi perustavista kysymyksistä, joka johdattaa André Lepeckin pohtimaan tanssin ontologiaa kirjassaan Tanssitaide ja liikkeen politiikka. Hän kysyy, mitkä ovat länsimaisen tanssin perustavat piirteet, mistä ne tulevat ja ennen kaikkea minkä vuoksi näitä piirteitä pitää kyseenalaistaa.

Lepeckin laajan ja rönsyilevän teoksen punaisen langan muodostaa väite, että länsimainen tanssi saavutti autonomiansa muuttumalla sujuvaa liikettä tuottavaksi mykäksi spektaakkeliksi. Nykykoreografia näyttäytyy tälle modernille käsitykselle tanssista uhkana ja ontologisena petoksena, koska sen käyttämät keinot - keskeyttäminen, tahallinen kömpelyys, liikkumattomuus ja puhe - nähdään tanssin rappiona ja autonomian menetyksenä.

Tanssijoiden pysähtyneet teot ja hitaat liikkeet eivät ole kuitenkaan itsetarkoituksellista resistanssia, vaan Lepecki näkee ne keinoina, ei vain kyseenalaistaa tanssin moderni projekti, vaan modernin koko käsite länsimaisessa perinteessä. Tämä ”moderni” on jatkuva liike.

Kirjan keskeinen painopiste on tanssintutkimuksen ja filosofian välisen suhteen tarkastelu, jossa Lepecki saattaa 1900-luvun filosofian keskeisiä ajattelijoita, kuten Heideggerin, Austinin, Foucault’n, Derridan, Deleuzen ja Butlerin, yhteen nykytanssin koreografien kanssa. Ihan täysin ilman pakottamista dialogi ei synny, sillä vaikka Lepeckin valikoimat nykykoreografit tuntevatkin filosofiaa ja ruumiillistavat töissään filosofisia käsitteitä, filosofian traditio itsessään osoittautuu sisäänpäinlämpiäväksi projektiksi, joka lähinnä viittaa vain omaan traditioonsa. Herää kysymys, miksi tanssin sisällöt asettuvat riippuvaisiksi filosofiasta, mutta filosofia ei näytä olevan riippuvainen mistään?

Filosofisesta luennasta huolimatta Lepecki tekee kirjassaan varsin perinteistä representaatio- ja esitysanalyysia. Hän on poiminut tiettyjen koreografien ja performanssitaiteilijoiden teoksia ja tulkitsee niitä hyvin rikkaalla, monisyisellä ja innostavalla tavalla.

Esimerkiksi kuvataiteilija Bruce Naumanin 1960-luvun videoteoksissa ja koreografi Juan Dominguezin All good Spies Are My Age -teoksessa (2003) Lepecki näkee Decartes’n kartesiolaisen rationalismin äärimmilleen vietynä maskuliinisena solipsismina, ajatteluna, jossa ”minä” on lähtökohta. Xavier Le Royn Self Unfinished -sooloteos (1999) puolestaan purkaa tätä maskuliiniseen häkkiin eristäytymistä palauttamalla miesruumiille vallan keksiä itsensä jatkuvasti uudelleen.

Austinin puheaktiteorian johdattelemana Lepecki näkee koreografi Jérôme Belin 2000-luvun teosten osoittavan, miten ruumiit ja minuudet ovat paitsi kielellisten ja kulttuuristen myös materiaalisten ja fyysisten tilojen vankeja. Butlerin käsityksiä mukaillen ruumiillinen olemassaolomme viittaa aina johonkin ulkopuolellemme, joten emme voi koskaan tulla nähdyksi itsenämme vaan ainoastaan suhteessa johonkin muuhun.

Lepecki väittää, että koreografi Vera Manteron tanssija Josephine Bakerista kertova sooloteos una misteriosa Cosa, disse e.e. cummings (1995) pakottaa meidät katsomaan Manteron ruumiin läpi tanssivan naisen kipua ilman symbolista esittämistä. Manteron postkolonialistiset ja feministiset teemat johtavat Lepeckin pohtimaan länsimaisen tanssin representaation ydintä suhteessa poliittiseen ekonomiaan:

”…tanssijan ruumis on orjan ruumiin lailla relevantti, tuottava, merkityksellinen ja arvokas ainoastaan niin kauan kuin se tuottaa asianmukaisesti hallittua ja tehokasta liikettä. Orjan suurin rikos on omistaa kivulias ruumis ja ilmaista tuo kipu suoraan, naamioimattomin, epäspektaakkelimaisin, oudoin tavoin.” (Lepecki 2012, 245-6)

Kokonaisuudessaan Hanna Järvisen asiantuntevasti ja huolella suomentama teos saattaa tuntua filosofiaan perehtymättömästä loputtomalta namedroppingilta ja alkuperäisnimensä mukaisesti hengästyttävältä, hyberventiloivalta lukukokemukselta. Sanomalehtien taidekritiikkien lyhentyessä uhkaavasti kohti twiittausten mittaa on innostavaa lukea teostutkintoja, joissa todella heittäydytään ja huumaannutaan tanssista älyllisesti.

Jaana Parviainen

Lepecki, André. 2012. Tanssitaide ja liikkeen politiikka. Suom. Hanna Järvinen. Helsinki: Like, 302 sivua. [Alkuperäisteos: Exhausting dance: Performance and the politics of movement, 2006]