Paluu juurille

Koreografi Sonya Lindfors työskentelee tällä hetkellä Kokkolan kaupunginteatterissa näytelmän Suomi – Uuteen nousuun parissa. Näytelmän ohjaa Sini Pesonen ja sen on kirjoittanut Jussi Moila. Teksti on syntynyt Nevermind – tarinoita nuoruudesta näytelmän pohjalta, jota esitettiin muun muassa Teatterikorkeakoulussa ja joka palkittiin kansainvälisillä FIST-teatterifestivaaleilla Belgradissa 2008. Suomi – uuteen nousuun saa ensi-iltansa 24.11.2012.

Sonya Lindfors kertoi ajatuksistaan harjoitusprosessin aikana lokakuussa:

”Minulla oli nuorempana intohimoinen suhde musikaaleihin. Taustani on jazz- ja showtanssissa, joten luonnollisesti fiilistelin klassikkomusikaaleja. Olen katsonut lähemmäs sata kertaa Singin’ in the rainin, Chicagon, Cabaret’n ja West Side Storyn. Esiintyjien fyysisen virtuositeetin, upean musiikin, rytmin, spektaakkelimaisten kohtausten ja taidokkaan esiintyjäntyön saumattomassa yhdistämisessä on edelleen jotain voimakasta, koskettavaa ja taianomaista. Ennen Teatterikorkean opintojani tanssin myös itse muutamassa musikaalissa.

Kuusivuotisen taitelijakoulutuksen myötä suhteeni musikaaleihin on muuttunut. Olen kiinnostunut ja tunnen vahvaa tarvetta ”palata juurilleni” mutta samalla uudelleen määritellä suhteeni musikaaleihin ja musiikkiteatteriin – ja varsinkin räjäyttää pölyyntyneet ja sovinistiset mielikuvat pitkäsäärisistä tanssitytöistä heittämässä jalkaa paljettipikkuhousuissa. Musiikkiteatteri voi olla niin paljon muutakin.

Haluan hakeutua kohti kokonaisvaltaisempaa käsitystä uudesta musiikkiteatterista, jossa liike, musiikki, rytmi ja kuunteleva, monimuotoinen esiintyjyys lävistävät teoksen. Ei mikään yksinkertainen tavoite, mutta onneksi taiteen tekemisen ei tarvitsekaan aina olla helppoa. Samalla kuitenkin törmään kysymyksiin kapasiteetista, resursseista ja rakenteista, taiteellisista ambitioista sekä rohkeudesta kokeilla ja löytää jotain uutta.

Joustoa työhön

Mitä enemmän olen työskennellyt laitosteatteritaloissa, sitä selkeämmin olen tajunnut, että muotojen jähmettyminen johtuu paljolti instituutioiden rakenteista. Näyttelijät joutuvat repeämään useaan produktioon samaan aikaan; harjoitusaika on repaleista. On helpompaa, ”aikataloudellisempaa”, treenata koreografiat erikseen tanssijoiden kanssa ja biisit bändin kanssa sillä aikaa, kun pääroolien esittäjät harjoittelevat kohtauksia.

Jotta musiikkiteatteri voisi kehittyä, uudenlaisille työskentelytavoille pitäisi löytyä aikaa ja resursseja. Pitäisi olla aikaa leikkiä ja kokeilla uutta, mikä tässä taloudellisessa tilanteessa voi tuntua utopialta. Kokemukseni mukaan nykyisin valitettavan usein työn uuvuttamat näyttelijät eivät jaksa innostua uusista ideoista, koreografisista tehtävistä ja kokeiluista. Lisäksi vähäinen harjoitusaika pakottaa tekemään heti valmista. Tämän vuoksi musikaaleja tehdään usein samalla kaavalla. Tämä sama ongelma koskee varmasti kaikkea instituutioissa tehtävää teatteria, mutta musikaalien isommat mittakaavat tekevät asiasta erityisen hankalan.

Sivuhuomiona esittäisin, että tuntuu aika haastavalta, että ulkomaisia megaspektaakkeleja toteutetaan täällä kymmenesosaresurssein. On toki hienoa, että tunnettuja Broadway- ja West End -musikaaleja tuodaan Suomeen, mutta musta tärkeää, että täällä tehtäisiin enemmän kotimaisia musiikkiteatterikantaesityksiä. Sen sijaan, että teatterit maksavat isoja rahoja musikaalikonseptien oikeuksista, voitaisiin tukea uutta suomalaista musiikkiteatteria.

Muuttuva aika, muuttuva esiintyjä

Alun perin musikaali on tarkoittanut viihdemuotoa, jossa juonelliset kohtaukset yhdistävät eri musiikki- ja tanssinumeroita. Musikaalien ja musiikkiteatterin kehittyessä esiintyjiltä vaadittavien taitojen määrä on kasvanut. Enää ei riitä, että osaa laulaa ja tanssia. Esiintyjyys on laajentunut paljon perinteisestä musikaalinäyttelemisestä. Tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä Suomessa on suuri määrä upeita, monipuolisia esiintyjiä. Sen sijaan koen perinteiset solisti-, kuoro-, näyttelijä- ja tanssija-roolit vanhanaikaisiksi.

Sekä näyttelijöiden että tanssijoiden koulutus on monipuolistunut; useat tanssijat ovat tottuneita näyttelemään ja puhumaan lavalla, näyttelijät liikkumaan. Koreografina minulle on tärkeää, että yritän käyttää esiintyjien potentiaalin maksimaalisesti. Tuntuu hullulta laittaa 5-vuotisen koulutuksen saanut tanssitaiteen maisteri, joka osaa tanssia, laulaa ja näytellä, juoksemaan hetkittäin lavalle 4-minuuttisen tanssikohtauksen ajaksi ja laittaa hänet sitten takahuoneeseen puoleksi tunniksi odottamaan seuraavaa kohtausta. Samoin moni näyttelijä liikkuu upeasti ja olisi halukas tanssimaan, jos vain annettaisi mahdollisuus.

Teatteri ei ole demokraattista, mutta musiikkiteatterissa massaa ja massojen liikettä voi käyttää luomaan paikkoja, rytmiä, tunnelmaa, kehollisia maisemia. Vain mielikuvitus on rajana.

Teoksen ehdoilla

Koreografin rooli teatteriesityksessä vaihtelee tosi paljon produktion mukaan. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että käsitys koreografiasta on muuttunut. Yhä harvemmin koreografi tulee ”vain näyttämään liikkeet eteen”. Koreografia saatetaan käyttää, vaikka näytelmässä ei olisi yhtä ainutta tanssiliikettä. Jokainen ohjaaja-koreografi-pari varmaan muodostaa omat työtapansa.

Olen työskennellyt tähän mennessä kymmenen ohjaajan kanssa, jokaisen kanssa olemme tavalla tai toisella neuvotelleet työnjaon. Välillä istun katsomossa enemmän tarkkailijan roolissa, välillä olen aktiivisesti mukana ohjaamassa, luomassa ja tekemässä ja välillä olen täysin vetovastuussa. Sinin (Pesonen) kanssa koen olevani työpari. Me löysimme heti yhteisen sävelen.

Yritän suhtautua egottomasti työskentelyyni, toimia teoksen ehdoilla ja ymmärtää, että ne minun ”kaikista siisteimmät” ideani eivät välttämättä ohjaajan mielestä toimi. Yleensä kaikesta keskustellaan, mutta loppupeleissä ohjaajalla on viimeinen sana.

Konkreettisesti prosessi on aika samanlainen kuin minkä tahansa teoksen kanssa. Suunnitteluperiodi, jonka aikana ideoidaan, puhutaan, luetaan tekstiä, harjoitusperiodi, joka päätyy esityksiin.

Koreografina yritän käyttää keinoja, joita kukin esitys ja sen tematiikka vaativat dancehallista Alexander-tekniikkaan. Esimerkiksi Teatteri Nirvanan, Sini Pesosen ohjaamassa, Paratiisi –näytelmässä workshoppasimme näyttelijöiden kanssa viikko ennen varsinaisten harjoitusten alkamista. Teetin tila-ja kuunteluharjoituksia, puhuttiin teemoista ja kehollistimme niitä, tanssimme hiphopia ja Michael Jacksonin Badia, treenatsimme rytmi,- energiatasoja ja erilaisia lavalla olemisen tapoja. Lisäksi käytimme Paratiisissa ajatusta liikkeen, äänen ja valon musiikillistamisesta. Näyttelijät tekivät kohtauksista demoja. Harjoitteet saattoivat olla täysin ”eri genreistä”, mutta kaikki liittyivät teokseen ja teoksen tematiikkaan.

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Workshopviikon aikana työryhmälle löytyi yhteinen kieli ja fyysinen lähestymistapa, sekä työkaluja, jotka helpottivat ja nopeuttivat kohtausten rakentamista.

On hienoa, että yhä useampi ohjaaja haluaa työskennellä koreografin kanssa. Tämä johtuu varmaankin kahdesta syystä: Kentälle on tulossa uusi ohjaajasukupolvi, joka ei välttämättä halua ottaa vastaan yksinäisen ohjaajaneron roolia, vaan työskennellä yhteisöllisemmin, yhdessä. Koreografi voi toimia ohjaajan työparina ja keskustelukumppanina. Jos toimiva työtapa löytyy voi tuloksena olla uudenlaista, kiinnostavaa, hengittävää, kehollisesti artikuloitua ja rytmisesti tarkkaa teatteria.

Suomi – uuteen nousuun

Suomi – uuteen nousuun on Jussi Moilan kirjoittama uusi suomalainen näytelmä, joka käsittelee ydinperheen hajoamista ja eri sukupolvien kohtaamista ja kohtaamattomuutta. Suunnittelun lähtökohtana on ollut kokonaisvaltainen kehollinen, rytminen ja musikaalinen lähestymistapa. Liike, musiikki ja fyysinen oleminen ovat olemassa kautta koko teoksen, ei pelkästään yksittäisissä kohtauksissa.

Meitä on iso suunnittelijatiimi istumassa harjoituksissa: ohjaaja Sini Pesosen ja minun lisäkseni kirjailija Jussi Moila, säveltäjä Olavi Uusivirta, äänisuunnittelija Esa Mattila, lavastaja Milja Aho ja pukusuunnittelija Mirjami Saarni. Videot tekee Juho Kuosmanen. Kynät sauhuavat, ja suunnittelukokouksissa on ollut todella kiinnostavaa keskustelua. Työtavat tulevat näkyviin myös lavalla: ihmisiä kuunnellaan, asioita etsitään, haastamme itseämme ja toisiamme prosessissa kohti epävarmoja ja keskeneräisiä asioita ja aiheita. Tämä ei ole itsestäänselvyys laitosteatterissa.

Minulle tämä produktio on monella tapaa kiinnostava ja tärkeä. Ensinnäkin tämä on ensimmäinen pitempi työskentelyjaksoni Helsingin ulkopuolella. On ollut opettavaista päästä pois pääkaupunkiseutu-kuplasta. Vaikka teemme musiikkiteatteria, teoksen aihe ei ole mitenkään heppoinen. Suomi – Uuteen nousuun käsittelee ydinperheen hajoamista, ajankohtaista ja minulle yksinhuoltajaäidin kasvattina henkilökohtaista aihetta.

Erityisen kiinnostavaa aiheessa on ollut se, miten tiedostamattaan (tai välillä tiedostaen) vanhemmat sukupolvet siirtävät arvoja, kiintymys- ja parisuhdemalleja, ongelmiaan, pelkojaan ja traumojaan seuraaville sukupolville. Esiintyjien iso ikähaarukka (nuorin on 17-vuotias ja vanhin yli 60-vuotias) luo haasteita, mutta rikastuttaa näytelmää ja prosessia monella tavalla. Tanssin puolella harvemmin pääsee työskentelemään yli viisikymppisten kanssa, joten tämä on minulle arvokas ja ainutlaatuinen tilaisuus.

Vaikka aikaa tai resursseja ei ole normaalia enempää, yritämme löytää uusia työtapoja. Ensemble-henkisyys, keskinäinen yhteistyö ja kunnioitus työryhmän kesken luovat me-henkeä, joka kestää pitkät harjoituspäivät ja kipeät lihakset. ”

Minna Tawast
Teatteri&Tanssi
päätoimittaja