Täydenkuun Tansseilla Pyhäjärvellä, 6000 asukkaan kaupungin keskustassa ei suuria tapahdu festivaaliesitysten ja festivaaliväen satunnaisen parveilun lisäksi. Se on omiaan keskittämään ajatukset pääasiaan, tanssiin ja ihmisten tapaamiseen. Festivaalin epämuodollisessa ilmapiirissä tiedotustilaisuudet venyvät parituntisiksi keskusteluiksi, esitysten välillä voi käydä uimassa ja viinilasillinen maksaa paikallisessa ravintolassa enemmän kuin ruoka-annos.

Tämän vuoden juhlat ovat toista kertaa taiteellisena johtajana toimivan pyhäjärvisen Alpo Aaltokosken viimeiset. Seuraava kolme vuotta festivaalia luotsaa koreografi Liisa Pentti. Hän suunnittelee teemoittelevansa tulevaisuuden juhlia, sillä teemat toimivat hyvänä työkaluna ja tarjoavat usein yllättäviäkin näkökulmia tuttuihin aiheisiin. Vuoden 2013 Täydenkuun Tansseilla kysytään, mitä nykytanssin jälkeen. Pentti haluaa haastaa ikuisen postpost-ajattelun ja katsoa, mihin suuntaan nyt jo etabloitunutta nykytanssia ollaan viemässä.

(Kimppakivaa. Kuvassa Jaana Turunen. Kuva: Leena Neuvonen)

Festivaalilla on tänä vuonna mukana useita aiempiakin taiteellisia johtajia: 21 kerran järjestettävän festivaalin perustaja, akateemikko Marjo Kuusela, koreografi-tanssija Pirjo Yli-Maunula sekä Zodiakin taiteellinen johtaja Harri Kuorelahti. Kaikki ovat sitä mieltä, että Täydenkuun Tanssit on alusta lähtien kulkenut käsi kädessä suomalaisen tanssin kehityksen kanssa, välillä kansainvälisempänä, välillä kotimaisempana. Kuuselan alkuaikojen epävirallisuudesta ja ”villeydestä” on kuljettu kohti institutionaalista festivaalia, joka nyt toimii Kuuselan mielestä hyvällä tavalla taiteellisen johtajan työkaluna.

Mihin tätä työkalua sitten käytetään, riippuu johtajasta.

Keskustelu Täydenkuun Tansseista muuttuu helposti keskusteluksi suomalaisen nykytanssin tilasta. Suomessa asenne on usein edelleen se, että pohjimmiltaan kaikki toiminta tähtää suomalaisen nykytanssin aseman parantamiseen. Se on ymmärrettävää, sillä rakenteellisesti siinä riittääkin kohentamista. Välillä soisi silti kuulevansa pohdintoja vaikkapa yleisösuhteesta tai suhteesta maailmaan.

Laajennetaan kansainvälisyyttä

Aaltokoski toivoo, että kansainvälisyys nähtäisi tukea antavilla tahoilla laajemmin kuin vain Eurooppaan suuntautuvana suomalaisen tanssin vientinä.

-Kehittyvien maiden kulttuurin arvostaminen ja yhteistyö näiden maiden kanssa olisi tärkeää.

(Taikuri. Kuva Milla Moilanen)

Harri Kuorelahti korostaa kansainvälisyyden käsitteen näkemistä molemminpuolisuutena.

-Meidän pitäisi voida tuoda Suomeen paljon enemmän ulkomaisia esityksiä. Lisäksi olisi syytä miettiä, mitä koko kansainvälisyys tarkoittaa. Minulle se on muun muassa sitä, että suomalaistanssija opiskelee Belgiassa ja työskentelee Keski-Euroopassa tai että keskieurooppalainen tanssija on opiskellut Suomessa ja työskentelee myös täällä.

Hyvä käytännön esimerkki on myös Zodiakin ja japanilaisen Yokohama Contemporary Dance Networkin residenssiyhteistyö, joka on vienyt suomalaiskoreografi Ervi Sirénin Japaniin työskentelemään ja tuonut koreografi Kosei Sakamoton Suomeen tekemään teoksen suomalaisten tanssijoiden kanssa. Kuorelahti huomauttaa, että hän haluaa nimenomaan luoda yhteistyömahdollisuuksia kokeneiden koreografien kesken.

-Nuorille taiteilijoille on runsaasti erilaisia kansainvälisiä rahoitusohjelmia, kokeneemmille taiteilijoille ei juurikaan. Nuorista on tietenkin huolehdittava, mutta olen nähnyt, mitä syntyy, kun kokenut taiteilija saapuu toiseen kulttuuriin tekemään jotain, joka on hyvin pohjustettu. Kun taiteilija lähteen toiseen maahan työskentelemään, on tärkeää kysyä, mitä hän voi tuoda sinne, mitä siellä tarvitaan. Silloin alkaa tapahtua!

Sakamoton Suomeen tekemä Haigafuru ainakin todistaa Kuorelahden väitteen todeksi. Suomalaisen ja japanilaisen estetiikan ja työtapojen kohtaaminen on ollut hedelmällinen. Japanilaisrunoilija Tatsuji Miyoshin samannimiseen runoon perustuva teos sai ensi-iltansa keväällä Kaapelitehtaan Pannuhallin kaksikerroksisissa tiloissa. Täydenkuun Tansseilla teos esitettiin urheiluareenalle rakennetussa teatterissa, eikä alkuun ollut mahdollista saada yhtä vaikuttavaa kokemusta. Vaikuttava esityksestä tuli silti. (Teoksen arvion voi lukea Teatteri&Tanssi-lehden 5-numerosta, joka ilmestyy 7.9.2012.)

Entisiä ja nykyisiä festivaalijohtajia puhuttivat myös tanssiteosten kiertuemahdollisuudet Suomessa. Erityisesti kaupunginteattereiden vaikeasti yhteistyölle avautuvat ovet harmittavat.

-Vaikka on meissä itsessämmekin syytä. Kyllä tanssin aluekeskusjärjestelmällä olisi saatava enemmän aikaan tämän asian parantamiseksi, huomauttaa Aaltokoski.

Kotimaan kiertuemahdollisuuksien kohentuminen parantaisi huomattavasti nykytanssiteosten normaalisti hyvin lyhyttä elinkaarta ja laajentaisi luonnollisesti eri puolilla Suomea asuvien ihmisten mahdollisuuksia nähdä esittävän taiteen eri puolia.

Näyttämö on kaikenikäisten

Aaltokoskelle tärkeä yli kolmekymppisten tanssitaiteilijoiden esille tuominen festivaalilla on kantanut hedelmää. Suomalaisessa nykytanssissa ei ole enää tavatonta, että viisikymppiset ja vanhemmatkin tekijät esiintyvät myös itse. Esimerkiksi Arja Raatikaisen Pyhäjärvellä nähdyssä kantaesityksessä Heräämö oli nuorimman ja vanhimman tanssija ikäero useita kymmeniä vuosia (kritiikki on luettavissa Teatteri&Tanssin 5-numerosta). Reilusti keski-ikäisiä naisia tanssi myös Soile Lahdenperän ja Anne Makkosen mainiossa tanssin ja tanssijan suhdetta demonstroivassa PääTelmii-duetossa sekä eroahdistusta rajusti ja itseironisestikin käsittelevässä Jaana Irmeli Turusen soolossa (eli kimppakivaa vai hautajaiset).

Yli viisikymppinen Aaltokoski tanssi myös itse Ervi Sirénin hänelle 2007 valmistaman mystisen soolon Taikuri. Se on hieno esimerkki siitä, mihin loistava tanssija pääsee, kun tekniikka on kauan siten muuttunut työkaluksi ja ilmaisu on syvää ja kypsää.

Toinen esimerkki kypsästä taidokkuudesta ja tarkasta, sekä vahvasta että hienovireisestä ilmaisusta oli Carolyn Carslonin Tero Saariselle valmistama sooloteos Man in a room. Mark Rothkosta inspiroitunut Carlson käsittelee soolossa taiteilijuutta. Saarisen tanssin taustalla kuullaan muun muassa Gavin Bryarsin ja Juan Munozin nauhoittamaa uhkapelistä kertovaa tekstiä, jossa kuvataan pelaajan intohimoista suhdetta itse peliin, sen vaatimaan taitoon ja jännitykseen. Sama intohimo näkyy Saarisen tanssissa ja Rothkon tauluissa. Ja sen saattoi nähdä myös Aaltokosken soolossa.

Aivan oman herkkupalansa tarjosi festivaalilla ensi-iltansa saanut teatteri-tanssi-musiikki-yhteistyö, jossa Marjo Kuusela, 65 v., kohtaa oppilaansa Panu Varstalan, muusikko Joakim Berghällin sekä ohjaaja Vihtori Rämän. (Kenen kädet -teoksen arvio luettavissa Teatteri&Tanssi-lehden numerosta 5).

Nuorempaa voimaa pursusi katsomoon koreografi Ari Nummisen ja dramturgi-ohjaaja Juha Hurmeen Minimille valmistaman Heimon ensi-illassa. Kolmen suomalaisen ja kahden kolumbialaisen tanssijan heimo etsi yhdessä olemisensa ehtoja ja itseään raikkaassa tanssirallissa. Teos koostui vaihtelevista kohtauksista, joita sitoi Antti Raekallion tehokas traditionaalisista soinnuista ja rummutuksesta sähköisiin ääniin vaihteleva musiikki. Hulvattomin oli loppupuolen kohtaus, jossa eri ihmisiin inkarnoitunut maapallo- ja avaruusmatkailija-Irma tapaa kuussa Neil Armstrongin. Astronautti on luonnollisesti sitä mieltä, että kuu kuuluu Amerikalle, mutta Irma ei tähän yhdy. ”Houston, we have a problem!”

(Heimo. Kuva Mikko Mäntyniemi.)

Heimon liike on tuttua Nummista, rosoista asfalttipihatanhua. Teoksen hahmot ja teemat ovat jossain määrin velkaa Kristian Smedsin viimevuosien villeille teoksille, joista Mental Finlandissa Numminen oli koreografina.

Tämänvuotinen Täydenkuun Tanssit oli kypsä ja monipuolinen festivaali. Se luotti kotimaisten tekijöiden monipuolisuuteen ja ammattitaitoon, eikä suotta. Aaltokoski halusi näyttää, mihin kokeneet koreografit pystyvät, ja lähes kymmenen ensi-iltaa osoitti, että kehittymään ja haastamaan.

Minna Tawast

Artikkeli on kirjoitettu 24.7. - 26.7. päivien tarjonnasta.