- Esa Kirkkopelto antaa lukijalle kokemusperäisiä havaintojaan ja päätelmiään uudesta esittämisestä.

Listaan seuraavassa viime vuosien varrella kertyneitä havaintoja ja päätelmiä esitystaiteen ja nykyteatterin alueelta. Kun seuraavassa puhun ”uudesta esittämisestä”, tarkoitan siis lähinnä näitä kahta kokeellisen tekemisen kenttää, jotka käytännössä monesti menevät päällekkäin. Omat kokemukseni kumpuavat osallisuudestani Toisissa tiloissa -ryhmään. Taustalla on myös samanaikaista teoreettista pohdintaani sekä Helsingin yliopistossa että Teatterikorkeakoulussa.

  1. Modernistinen taideteos on osatekijöittensä muodostama vapaa yhteisö. Tällaisena se on aina enemmän kuin vain yhteiskunnan kuva: teos on malli yhteiskunnalle. Tämän näkemyksen mukaisesti taidekritiikin tehtävänä on selvittää käsitteellisesti teoksen poliittista momenttia, joka näyttäytyy teoksessa voimatta tulla sanotuksi sen piirissä.
  2. Esittävissä taiteissa, jossa teoksen osatekijät muodostuvat toimivista ja kielellisistä ihmisruumiista, modernin taiteen poliittinen merkitys kiteytyy. Tapaa jolla esitys koostuu näistä ruumiista, niiden välille ja niiden vuorovaikutuksesta, kutsun seuraavassa ideaaliseksi. Se ylittää kaikki erilliset kokonaisuudet ja ilmenee vain osatekijöidensä suhteissa. Nuo osatekijät, ruumiit, määrittyvät vastaavasti kulloisenkin osallistumistapansa mukaisesti (kuten kuolevaisina, yksinäisinä, leikkivinä, vammaisina, materiaalisina, eläiminä, jätteenä, koneina, jne.), eivät koskaan kokonaisina, absoluuttisina.
  3. Teoksen edessä ei tarvitse koskaan enää kysyä mitä se esittää. Se ei esitä mitään sen enempää kuin ympäröivä yhteiskunta. Sen sijaan teos välittää ehkä sen seikan, ettei mikään yhteisö ole oikeutettavissa muutoin kuin esteettisesti, eräänä ilmenemisen järjestyksenä, vailla kokoavaa näkökulmaa tai kuvaa, siis ideaalisena.
  4. Kun ollaan tällä tapaa yhdessä – ilmeten yhdessä ei kenellekään – ”paljaan taivaan alla”, ollaan ideaalisesti, eli suomeksi sanottuna aatteellisesti. Se mikä osatekijöitä, eli meitä, tuolloin yhdistää, erottaa, innostaa ja liikuttaa, on idea, aate, se mille ei ole kuvausta.
  5. Ideaalinen olemisen tapa on aina ruumiillista. Ideat, kuten itse teoksen idea, koskevat yksittäisten konkreettisten olioiden olemassaoloa, niiden keskinäisiä suhteita ja järjestymisen tapaa. Ihmisellä on tässä merkityksessä ruumis vain idean piirissä, jonakin puhtaasti määrittelemättömänä mimeettisenä ytimenä, joka yhteydestään riippuen ilmenee aina kuitenkin jonkinlaisena, esimerkiksi jonkin värisenä. Idea, kun se ymmärretään vastaavasti jonakin ideaalisena järjestyksenä, on aina jonkinlaisen ruumiin ilmenemisen mahdollisuutta. Tällainen ruumis ymmärtää aina olevansa ruumis muiden ruumiiden joukossa – niiden kautta ja suhteessa niihin – jo pelkän jonkinlaisuutensa kautta.
  6. Esittävien taiteiden edustama ideaalinen yhdessä olemisentapa ei merkitse vain jotakin mahdollista olemisentapaa, vaihtoehtoa tai ehdotusta. Se ei ole myöskään utopia, jonka olemiseen kuuluu lähtökohtainen oletus tilan mahdottomuudesta, saavuttamattomuudesta. Ideaalisuus ei toisin sanoen ole kuvittelun, illuusion asia tai visio. Se operoi olemassa olevilla aistisilla elementeillä, sanoilla, äänillä, valoilla, ja niin edelleen, suhtautuu niihin kaikkiin ruumiillisina, toistensa seuraan hakeutuvina ja toisiinsa kytkeytyvinä olioina, ja kohottaa ne totutusta poikkeaviin keskinäisiin suhteisiin. Ideaalisuus etenee suoraan tavoitteeseensa ja onnistuessaan se ei jätä toivomisen varaa.
  7. Esityksestä olisi voitava poistua, palata, mukanaan osa esitystä, se ruumis, jonka esitys katsojalle antoi, ja jonka hän tästä lähtien tietää jakavansa muiden olentojen kanssa, jonkin kaltaisena. Ei ruumis itse eikä yhteinen ruumis, vaan se, joka edellä kuvatulla tavalla ilmenee alkuperäisesti hajaantuneena. Poliittinen tietoisuus ja toiminta voivat syntyä vain sellaisten ruumiiden välille, jotka kykenevät idealisoitumaan eli hajaantumaan samalla tavalla, ja jotka tätä kautta kykenevät jakamaan ja kommunikoimaan puutteellisuutensa ja yksinäisyytensä vallitsevissa olosuhteissa. Se, että tila voidaan saavuttaa vain yhdessä, ei tarkoita tilan epäyksilöllisyyttä, vaan vain yksilöiden välillä vaikuttavien suhteiden esiintuloa, edellä määritellyssä mielessä.
  8. Porvarillinen olemisentapa perustuu oletukseen, että yksilöiden välillä ei lähtökohtaisesti ole suhteita, vaan kaikki mieli – tunteet, ajatukset, moraali – sijaitsee ihmisten sisällä, ”linnassa” (Burg). Nuo mielet ovat vaihdon, ilmaisun ja kommunikaation objekteja. Niiden arvo määrittyy keskinäisessä vaihdossa. Sisäisyyteen vaikutetaan ja sitä synnytetään siihen soveltuvilla keinoilla, kuten alkoholilla, lääkkeillä, mainonnalla. Jos alkoholi savuaisi, se kiellettäisiin. Porvarilliseen olemisentapaan ja yhteiskuntaan rakentuu oletus keskinäisten suhteiden puuttumisesta. Se takaa yksilöiden välillä solmittujen sopimusten oletetun tasapuolisuuden ja oikeudenmukaisuuden. Vapaus on subjektin sisäistä autonomisuutta, ei olioiden välinen tila. Autonomisten subjektien väliset liitot ovat kuitenkin aina jotakin kolmatta, osatonta tahoa vastaan suunnattuja. Uuden esittävän taiteen tavoitteena on olemisentapamme yksinkertaistaminen, pelkistäminen ja ulkoistaminen, porvarillisen demokratian radikalisoiminen.
  9. Juhlatilanteissa (sikäli kuin kykenemme niissä kokemaan mitään ”juhlavaa”) kokemuksemme muuttuu tunnusomaisesti: olemme vähemmän itsetietoisia, ulkoisempia, leikkisiä, auliita, vastaanottavaisia, osallistumishaluisia ja valmiita ottamaan riskejä. Tätä voi pitää inhimillisen onnen tilana ja kuvana. Entisaikana talkoot merkitsivät työn ja yhdessäolon juhlaa. Olemassaolon tasona juhla merkitsee jotakin vähemmän kokonaista, vähemmän autonomista, vähemmän itseään hallitsevaa ja siksi enemmän osallistumishaluista. Ikään kuin meidän olisi mahdollista olla yksinkertaisemmin vain tietyn korotuksen, kohotuksen kautta. Esittäminen näyttää yleisesti ottaen vaikuttavan yleisöönsä näin. Uusi esittävä taide tekee tästä vaikutuksesta itsetarkoituksen ja näyttää sen poliittisen voiman ja merkityksen.
  10. Tehtävä on siis kaikkea muuta kuin muodollinen; se on ylikonkreettinen ja siinä myös sen vaikeus. Esittävien taiteiden muodot eivät uudistu, ellei taide ota huomioon elementtejään, jotka ovat kituneet noiden muotojen panttivankeina, ja jotka samasta syystä aika ajoin, ja syystä, nousevat kapinaan.
  11. Jos ajatellaan, kuten alussa ehdotin, että modernistinen taidemuoto on osiensa vapaa yhteisö, seuraa siitä, ettei post-modernismi ole suinkaan modernismin vastainen liike, vaan sen välttämätön täydentäjä: elementtien kapina. Modernismi (kuten esimerkiksi surrealismi) on tässä mielessä pitänyt aina sisällään postmodernistisia elementtejä. On toki myös post-modernismia ja post-modernisteja, joka ovat tietoisesti pyrkineet lopettamaan modernismin. Niille jotka kyselevät ”mitä post-modernin jälkeen?” kyseinen liike on alusta asti ollut yritys antaa kuolinisku modernismille. Heidän näennäinen epätietoisuutensa on vain kätkettyä tyytyväisyyttä, eikä heidän motiivejaan ole vaikea arvata. On näet täysin selvää, mitä post-modernin jälkeen seuraa, ainakin esittävien taiteiden kohdalla: paluu realismiin ja bulevarditeatteriin. Ihmisten kuvaaminen ja esittäminen korkeasti disainatussa ympäristössä tai nykymedian mahdollistamin keinoin on yhä realismia. Ekspressionismi, ymmärrettynä subjektin itseilmaisuna, on realismia.
  12. Kun viime vuosikymmenenä kotimainen elokuva ja sitcom sekä televisiossa että teatterissa saavuttivat uuden kansansuosion ja kaupallisen menestyksen, saatettiin ajatella sen johtuvan siitä, että vihdoin oli saavutettu tarvittava (kansainvälistä tasoa oleva) ammattitaito ja osaaminen. Ehkä tälläkin oli merkitystä. Olennaisin syy oli kuitenkin yhteiskunnan sosiaalinen ja poliittinen yhdenmukaistuminen, jonka seurauksena saavutettiin vihdoin riittävän suuri yhteisymmärrys siitä millainen todellisuus on, miltä sen tulisi näyttää. Vasta tästä tilanteesta lähtien amerikkalaistyyppinen sitcom ja viihde-elokuva, jotka operoivat edellisen kaltaisella yhteisellä todellisuudella, tulivat mahdollisiksi. 1970-luvun mustavalkoisessa luokkayhteiskunnassa vastaavanlaiset ilmiöt olisivat olleet kuvittelemattomissa, olisivatpa osaaminen ja resurssit olleet tuolloin mitkä tahansa. Sama kehitys pätee improvisaatioteatterin suosioon. Ohjaajaa ei enää tarvita, näyttelijät selviävät keskenään kaikesta, koska todellisuus itse on ottanut riittävän yksiselitteisen miimisen hahmon; kaikki mahdolliset reaktioradat ja käänteet ovat periaatteessa kaikkien tiedossa, tavoitettavissa ja tunnistettavissa. Stand up -komiikka perustuu puolestaan psyyken banalisoitumiseen: esiintyjä lausuu sen mitä me kaikki pohjimmiltaan ajattelemme, haluamme, kammoamme, toisin sanoen, että pelkojemme ja toiveittemme tasolla olemme kaikki piinallisen samankaltaisia. Näillä kokemuksilla on porvarillisessa yhteiskunnassa arvonsa ja paikkansa, mutta uuden esittämisen ei tarvitse niitä uusintaa.
  13. ”Muotojen rikkominen” ei tällaisessa tilanteessa ole itsetarkoitus, vaan pikemminkin moraalinen velvoitus. Rikottu kuva tai peili on kuitenkin olennaisesti eri asia kuin moninainen, hajaantunut, ideaalinen ruumis. Taantumuksellisen (post-)modernismin tunnistaa siitä vaivattomuudesta, jolla se ujuttautuu liberalistisen markkinatalouden jakelukanaviin, alkaa tehdä tulosta ja suoltaa kokonaisia tuotteita. Moninainen ruumis puolestaan ei lakkaa kärsimästä ja nauttimasta, sätkimästä, hajaantuneisuutensa tilassa. Uusi esittävä taide asettaa moninaisen ruumiin ja sen vaatimukset tekopyhää ”monipuolisuutta” ja ”moniarvoisuutta” vastaan.
  14. ”Monimutkaisuus” on ideologia. Väite jonka mukaan ”talouselämän lait ovat monimutkaiset” on valhe, jonka tarkoituksena on kätkeä talouselämän pohjimmainen laittomuus. Monimutkaisuudesta hyötyy aina joku. Kannattaa katsoa kuka milloinkin sanoo: ”se on monimutkaista”, ja miettiä miksi hän niin sanoo. Yleensä jotakin halutaan tällöin pitää omana. Asiat, jotka tehdään tarkoituksella monimutkaisiksi, kuten kansainvälinen markkinatalous, jossa raha tislautuu yhä pienemmäksi käyvistä erotuksista, ovat monimutkaisia. Tämä ei tarkoita, etteikö asioita voisi yksinkertaistaa, jos niin haluamme. Sen tähden meidän tulisi haluta eri asioiden sijasta asioiden välisiä yksinkertaisempia suhteita. Uuden esittävän taiteen tulisi pyrkiä palauttamaan asioiden väliset suhteet yksinkertaisuuteensa.
  15. Ruumiin olemistavalle on ominaista nautinto, ei mielihyvä, joka taas tulee tietoisen subjektin osaksi. Uusi esittäminen nojaa esittäjänsä esittämisestä saamaan välittömään nautintoon. Esittämisen on oltava itsessään palkitsevaa. Tästä seuraa muutos yleisösuhteessa. Esiintyjä ei esiinny ensi sijassa katsojan nautinnon tai mielihyvän vuoksi, vaan kutsuu katsojaa, yleisöä nauttimaan kanssaan. Mikäli hän epäonnistuu tässä, katsojaa uhkaa joutuminen esiintyjän nautinnon välineeksi. Toteutuessaan nauttiminen on kuitenkin aina luonteeltaan kanssa-nauttimista, sikäli kuin ruumiit ovat lähtemättömästi toistensa kanssa. Se ei voi olla koskaan annettu lähtökohta, sen tavoittaminen ei ole koskaan itsestään selvää. Sen tavoitteleminen on mahdollista vain teoksen kautta. Ei liene olemassa nautinnon yhteiskuntaa. Nautinnosta ei voi tehdä lakia. Tämä ei estä tekemistä siitä ideaalia, joka vaikutus on hetkittäin tunnettavissa.
  16. Porvarillinen kultti jakautuu aina kahtia: vakavaan ja kevyeen, kirkkoon ja viihteeseen. Tämä on ”vieraantuneen” yhteiskunnan tunnusmerkki. ”Edistyksellinen” taide on aina puolestaan pyrkinyt kumoamaan vieraantuneisuuden tilan tarjoamalla ”vakavaa keveyttä”, toisin sanoen ideaalista olotilaa. Ajatus löytyy jo Schilleriltä ja saa jatkoa Brechtiltä. Kunakin aikakautena sama periaate on hakenut uusia ilmauksia. Emme tänä päivänäkään voi irtisanoutua siitä.
  17. Teatteri on ase yksilöfasismin nousua vastaan. Kaikki fasismi on pohjimmiltaan yksilöfasismia, epätoivoisten yksilöiden hurmahenkistä liikuntoa. Jokelan massamurha oli poliittinen teko. Sen leimaaminen häiriökäyttäytymiseksi, patologisointi, on varmin tapa taata, että vastaavanlaiset tapaukset tulevat toistumaan. On todennäköistä, että Jokelan kaltaisilta tapahtumilta vältyttäisiin jos kouluissa panostettaisiin jatkossa enemmän ”ilmaisutaidon” opetukseen. Termi vain on sinänsä huonosti valittu. Ilmaisutaito merkitsee käytännössä tarkalleen ottaen ihmisen olemistavan ulkoistamista siinä määrin, ettei kenenkään tarvitsisi enää turvautua minkäänlaisiin ”ilmauksiin”. Kaikki ilmaukset on muodoltaan pieniä räjähdyksiä, ”ekspressioita”, liiallisen sisäisyyden purkauksia.
  18. Uudempi esittäminen ei tunnetusti nauti niin sanotun ”suuren yleisön” suosiota. Uuden esittämisen julkisen suosion puutetta on pyritty toistuvasti korjaamaan satsaamalla tuotannollisiin järjestelyihin, markkinointiin, managerointiin. On ajateltu, että ongelma on tietämättömyyden synnyttämissä epäluuloissa, jolloin asia voidaan korjata periaatteessa paremmalla tiedotuksella ja mainonnalla. Kun suuri yleisö vain alkaa ymmärtää, että uudempaa esittämistä yleensä on, ja että se voi olla yhtä hauskaa ja viihdyttävää kuin perinteinen esittäminen, se virtaa esitysten ääreen. Näin on jo käynyt esimerkiksi uuden sirkuksen tapauksessa. Nykyteatterin suhteen ei vastaavaa ole tapahtunut. ”Kiasma” pysyy synonyyminä vaikealle ja vastenmieliselle. Miksi näin? Syynä on se, että uusi esittäminen on sisällöllisessä ristiriidassa suhteessa ”suuren yleisön” ideaan ja siihen nojaaviin markkinointistrategoihin. Uuden esittämisen olisi luotava myös yleisönsä uusiksi.
  19. Rehellisempää olisi kai myöntää, ettei uutta esittämistä lähtökohtaisesti halua nähdä kukaan. Näin lienee siksi, että esittäminen puuttuu tällöin siihen kaikkein pyhimpään, jonka varaan rakennamme niin yksilöllisen kuin yhteiskunnallisen toiminnan ja yhteisymmärryksen, eli käsitykseen siitä, miten ihminen käyttäytyy ja näyttäytyy. Näin tehdessään se kajoaa aina katsojansa ruumiiseen, edellä mainitussa mielessä. Uusi esittäminen ei kritisoi yhteiskuntaa, osoita epäkohtia, vaan käy suoraan esteettisen normin, realismin, eli niin sanotun ”todellisuuden”, kimppuun. Tästä ei tietenkään pidetä. Miksi luulla toisin?
  20. Normi” on sääntö jota kukaan ei laadi, vaan joka syntyy keskinäisen arvottamisen tuloksena. Normi pohjaa yhteisymmärrykseen ja vetoaa turvallisuuden tunteeseen ja tarpeeseen. Normi pyrkii sananmukaisesti kohti ”normaalia”, yhteistä käsitystä siitä mikä sopii. ”Big Brother”, ”Idols-kisa”, ”Linnan kutsut” ynnä muu katsojaäänestyksiin ja raatimisiin perustuva ohjelmisto toteuttaa normipolitiikkaa. Niiden piirissä sovitaan siitä, millaista on ihanteellinen käytös, millainen on tavoiteltava ihannetyyppi, jolla kansalaiskelpoisuutta mitataan. Mitä lähempänä tuota tyyppiä, sitä vapaampi, sitä tasa-arvoisempi. Normiajattelu merkitsee politiikan vaivihkaista estetisoitumista, mistä ei ole koskaan seurannut mitään hyvää. ”Keskustapuolue” on nimensä mukaisesti normipuolue. Sen menestys ei ole sattumaa. Se muodostaa vaivattomasti liittoja minkä tahansa normi-liikkeen, kuten heavymetalin tai laestadiolaisuuden kanssa. Kaikki puolueet, jotka kosiskelevat normia, ovat keskustapuolueita. Kaiken aidosti poliittisen on puolustettava lakia normia vastaan. Lain ensimmäinen tehtävä on pitää ihmiset riittävän etäällä toinen toisistaan, tehdä tyhjäksi mimeettiset voimat, jotka houkuttelevat ahdisteluun, väkivaltaan, alistukseen tai paniikkiin. Lain päämääränä on olentojen vapaa yhteenliittyminen, yhdessä muodostetun idean ylläpito ja toteutuminen.
  21. Uusi esittäminen ei hamua yleisöä vaan etsii ystäviä, toisin sanoen niitä, jotka jakavat saman tavoitteen kuin esitykset itse, yhdessä tapahtuvan muutoksen, kokeilun halun. Tästä tavoitteesta ei tarvitse tinkiä. Kokeellisten esitystaiteilijoiden piirissä toistuu valitus, jonka myös lajin arvostelijat jakavat: ”ei siellä käy kuin esiintyjien ystävät”. Johtopäätös on tulkittavissa positiivisesti: tarvitaan siis lisää ystäviä.
  22. Ihmiset näyttävät osallistuvan yhä mieluummin tapahtumiin, joiden lähtökohtana on turvallinen, anonyymi parveilu yllättävien asioiden ympärillä. Ajateltakoon vaikka ”taiteiden yötä”. ”Massan” käsite on vuosisadan kuluessa varmasti muuttanut kerta kaikkiaan merkitystään. Yleisesti ottaen ihmisiä ei ole vaikea saada osallistumaan. Ongelmallisempaa on luoda osallistumisen mieli ennen esitystä ja sen jälkeen.
  23. Jos hyväksytään alussa esitetty väite, jonka mukaan esitys on osatekijöittensä, ruumiidensa, vapaa yhteenliittymä, on järjetöntä, että uudet teokset kilpailevat keskenään huomiosta ja suosiosta pyrkien lyömään toinen toisensa laudalta ja loistamaan näytäntökauden latvatähtenä. Perinteiset tuotantomuodot tunnistaa tästä: ne tähtäävät ”kilpailijoiden” pois pelaamiseen ja etuiluun. On järjetöntä, että kokeelliset ryhmät kilpailevat keskenään julkisista varoista, esitys- ja ilmoitustilasta – suuren yleisön huomiosta. Uuden esittämisen voi kokea kilpailijaksi, mutta sillä itsellään ei tulisi olla kilpailijoita.
  24. Annetussa tilanteessa eräs mahdollinen yhteistyön ja esiintulon muoto voisi olla yhteiset esiintymiset, teosten yhteisö, joka kerää yhteen ensin esitykset, eleet, teot, sitten niiden tekijät, heidän ystävänsä, ystävien ystävät, kunnes voidaan puhua myös ”yleisöstä”. Ajateltakoon, että kokeelliset esitykset eivät kilpaile, vaan että rinnastuessaan toinen toisiinsa ne päinvastoin näyttäytyvät kirkkaammin omassa omalaatuisuudessaan ja tukevat toinen toisiaan. Ajateltakoon, että tämä antaa katsojalle turvatumman ja luottavaisemman aseman suhteessa esityksiin, turvan, joka ei vetoa linnaan ja sen muurien kestävyyteen. Ajateltakoon, että katsojista tulee tällöin osa samaa yhteisöä, johon esiintyjät kuuluvat. Ja ajateltakoon vielä, että siirtymät esitysten välillä, ruumiiden välillä, yhteinen oleilu, on aivan yhtä olennaista kuin esitykset itse.
  25. Lainattakoon lopuksi vielä Walter Benjamia, joka muistuttaa eräässä esseessään oikeasta tavasta lukea Platonia: taiteilijoita ei Valtiossa todellakaan tarvita – nimittäin täydellisessä Valtiossa. Taiteilijan poliittinen tehtävä on tässä mielessä tehdä itsensä tarpeettomaksi.

Kirjoittaja on Teatterikorkeakoulun taiteellisen tutkimuksen professori, dramaturgi ja filosofian tohtori, joka toimii myös Toisissa tiloissa -ryhmän koollekutsujana ja vetäjänä.

Keväällä 2004 Helsingissä perustettu ryhmä liikkuu kokeellisen teatterin, performancen, tanssin ja kuvataiteen välisellä määrittelemättömällä vyöhykkeellä. Projekti kokoaa yhteen joukon suomalaisia, vaihtoehtoisen teatterin piirissä kunnostautuneita tekijöitä sekä performance-taiteilijoita, joiden yhteisenä intohimona on etsiä uusia syitä ja muotoja esiintyjän ja yleisön kohtaamiselle.