Aloitin edellisessä kolumnissani (Teatteri&Tanssi 1/2012) pohdinnan kriitikon vastuusta. Looginen seuraava askel voisi olla vastaväite: kriitikko ei ole vastuussa teatterintekijöille vaan lukijoille. Lähdetään siis siitä.

Vastuu lukijoille käsittänee ainakin kaksi asiaa. Kriitikko esiintyy teatterin asiantuntijana, joten hänen tulee myös olla sitä. Toiseksi hänen tulee kirjoittaa kiinnostavasti.

Asiantuntemuksen tarpeesta on tuskin erimielisyyttä. Tietoa ja näkemystä arvostavat kaikki. Toinen kysymys on se, miten kriitikon asiantuntijuus määritellään. Onko se kokemuksen ja aseman myötä lankeavaa asiantuntijuutta, vai arvostetaanko enemmän kykyä ymmärtää uutta? Esimerkiksi sitkeästi hengissä sinnittelevä kriitikkomaneeri ”katsoja pitkästyy/ilahtuu”, jossa oma kokemus yleistetään koskemaan koko katsojakuntaa, vaikuttaa vanhan roolin jäänteeltä. Nykyaikaan päivitetyn kriitikon olisi ehkä mielekkäämpää kiinnostua niistä katsojista, jotka kokevat esityksen toisin kuin hän itse.

Kohta, jossa tekijäkunnan haaveet ja kriitikon vastuu törmäävät pahimmin, on kuitenkin kiinnostavasti kirjoittamisen vaatimus. Yksi tapa vastata tähän haasteeseen on nimittäin näkökulman pitäminen korostetun subjektiivisena. Tällöin esityksen herättämä tunnekokemus välittyy kritiikistä voimakkaana ja paljaana. Hehkutukset ja murskaamiset ovat rajuja ja pidäkkeettömiä. Tämä on epäilemättä lukijaystävällisempää kuin harmaa analyysi.

Silti useimmiten, kun luen lehdestä oikein kunnon teilauksen, mietin, ymmärtääköhän kriitikko oikeastaan lainkaan, mitä teatterin tekeminen käytännössä on; työn määrää ja sitä, miten ensi-illan lähestyessä tekijöiden pelot kasvavat ja miten haavoittuviksi he itsensä tuntevat. Ja jos ymmärtäisi, olisiko kohtelu näin rajua?

Kriitikon tehtävä ei ole suojella tekijöitä tai pitää huolta heidän itsetunnostaan, mutta vastuu kiinnostavuudesta ei kai sentään voi ajaa inhimillisen vastuun yli. Olen itsekin joskus joutunut raivotilaan esityksen kehnouden tähden, mutta raivon kanavoiminen julkiseen kirjoitukseen on askel pidemmälle. Ilkeä, tunnepitoinen kritiikki ei itse asiassa ole kovin kaukana ilmiöstä, joka nettikeskustelukulttuurissa kantaa nimeä ”vihapuhe”. Ihmisen työn julkinen arviointi on, paitsi journalismia, myös teko tätä ihmistä kohtaan.

Kun kollegoiden kanssa keskustelee kritiikeistä, on yleensä kaksi asiaa, jotka kuumentavat: asiantuntemattomuus ja ilkeys. Ensimmäisen suhteen ristiriita on vähäisempi. Kriitikoiden asiantuntijuus voisi toki olla nykyistä koetellumpaa. Tekijöillä voisi olla isompi rooli kriitikoiden haastajina. Jos esimerkiksi kritiikin kehitys pysähtyy tai siinä on toistuvia väärinymmärryksiä, asian korjaaminen lienee kaikkien osapuolten etu.

Ilkeys on hankalampi teema ja palautuu vastuuseen. Jos kriitikolla on merkittävää valtaa, sen käyttäminen teoksen herättämän vihan välittämiseen on iso valinta, joka väistämättä syventää myös kriitikoiden ja tekijöiden välistä kuilua. Tekijän näkökulmasta teoksen oikeudenmukainen arvioiminen on aina arvokkaampi asia kuin lukijaa säväyttävä tyyli.

Muun muassa ilkeys-aspektin takia osa kollegoistani on sitä mieltä, että teatterimaailma olisi parempi ilman kritiikkejä. Itse olen taiteen julkisen arvottamisen kannalla. Se on nähdäkseni paras keino nostaa arvoon esityksiä, jotka ovat lähtökohdiltaan ei-kaupallisia ja erottuvat taiteellisen laatunsa takia. Julkisen arvottamisen rakennetta on kuitenkin syytä pohtia ja kyseenalaistaa. Isoilla teattereilla on ryhmämyyntistrategiansa ja vakioasiakkaansa. Niitä, joihin murskakritiikit vaikuttavat eniten, ovat pienet teatterit ja yksittäiset tekijät.

Juha Jokela
näytelmäkirjailija ja ohjaaja