Vielä ei olla siinä pisteessä, että videon käytön voisi sanoa muuttuneen suomalaisessa teatterissa trendistä luontevaksi peruselementiksi, mutta tällä vauhdilla siihen tuskin menee monta vuotta.

Nuorten tekijöiden pienoisnäytelmiä esittelevä Voittamattomat osoittaa, että videokuvasta on tullut lähes itsestäänselvyys uudessa näyttämötaiteessa.

Tämä tuntuukin loogiselta, kun halutaan kuvata visuaalisten ärsykkeiden ja kuvallisten viestien täyttämää maailmaa. Jyväskylän kaupunginteatterin esitys pursuaa viittauksia, maalaa värikylläisesti ja pakottaa ottamaan vastaan massoittain sanatonta informaatiota. Itsetarkoituksellisuudelta ei aina vältytä, mutta koko ajan välittyy käytettävissä olevien mahdollisuuksien huuma ja spontaani ideoiden tulva.

Kokonaisuus pysyy ihmeen hyvin kasassa. Siitä näkyy, että esitysdramaturgi Asta Honkamaa ja lavastaja-pukusuunnittelija Laura Dammert ovat onnistuneet punomaan kolme erilaista esitystä triptyykiksi, jonka osat tukevat ja valaisevat toisiaan vaivattomasti. Suuri apu tässä on myös Ina Niemelän kekseliäillä valoilla ja videoilla sekä Pauli Riikosen paikoin ylitsepursuavalla äänimaailmalla.

Niin kovasti kuin Voittamattomat onkin kuvaamassa nyky-yhteiskuntaa, ei se onneksi sano siitä mitään selkeää tai yksiselitteistä. Se taitaa olla mahdotontakin. Sen sijaan pienoisnäytelmät nostavat esiin kuvia tai jopa näkyjä, pallottelevat ajatuksilla ja yrittävät tavoittaa sellaisia tunnelmia, joita ei noin vain sanoilla ilmaista.

Mutta sanojakin riittää. Niitä tulvii etenkin esityksen keskimmäinen osuus, Sakari Hokkasen Ternimaitokeisari, joka nostaa Petteri Jussilan kaltaisen hahmon haudastaan julistamaan viestiään Suomen kansalle. Jussilalla on puoli tuntia aikaa, ja sen hän totisesti myös käyttää.

Hannu Lintukosken maanisella voimalla tulkitsema Jussila muistuttaa, että periksi ei anneta edes haudassa, haluaminen on ihmisen perusvietti; samalla kun suomalaiset hyppäävät oravanpyörästä ja halaavat äiti Ammaa, intialaiset ja kiinalaiset tekevät työtä ja vaurastuvat. Hokkasen teksti ja Lintukosken vimma vetävät katsojat hypnoottisesti mukaansa ja näyttävät, kuinka pellenä pidetty mies pystyy pelkän uskon ja puheenlahjojen varassa nousemaan korkealle.

Hokkanen ei pilkkaa Jussilaa, eikä edes tuomitse hänen ajatusmaailmaansa, vaan osoittaa sen houkuttelevuuden ja viehätyksen. Katsojan varaan jää miettiä, missä määrin hän ostaa viestin.

Voittamattomat aloittavassa Jussi Moilan Girls Just Wanna Have Fun -näytelmässä viehättäviä hahmoja ei juuri näy. Helsinkiläisiin taidepiireihin sijoittuvan tekstin henkilöt ovat lieroja, psykopaatteja tai nahjuksia, jotka puukottavat toisiaan selkään heti kun tilaisuus tulee. Se viettelevyys, mitä esityksestä löytyy, kasvaa Sini Pesosen rönsyilevästä, värikkäästä ja yllätyksellisestä ohjauksesta.

Vaikka tekijät omien sanojensa mukaan pyrkivätkin kuvaamaan mielikuvamaailmaa ja väkivallan rakenteita, ei Moilan teksti pääse pintatasoa pidemmälle. Uusia oivalluksia tai yllättäviä rinnastuksia ei löydy, eikä tapahtumien suhde laajempaan yhteiskuntaan valotu. Esitys on silti törkeän hauska ja täynnä ihastuttavaa röyhkeyttä, ja etenkin Piia Mannisenmäen raivopäinen kostaja on vangitseva.

Girls Just Wanna Have Fun on musta komedia naisten kostosta. Rooleissa Henri Halkola ja Salli Suvalo.

Kuva Sami Heiskanen.

Juhana von Baghin Tyhjyys alkaa vauhdikkaalla, lempeän satiirisella perhekuvauksella. Disneyn ankkahahmojen kautta mennään sisään suomalaisen perheen rituaaleihin ja ilakoidaan keskiluokkaisen sukujuhlan kustannuksella.

Vähitellen esitys hidastuu ja muuttuu yhä mietteliäämmäksi ja koskettavammaksi, kun aikuistuva Hupu lähtee kotoa, ja Aku ja Iines jäävät kahden. Arkipäivän pienet rutiinit saavat toistuessaan lähes metafyysisen sisällön. Lopulta sukelletaan syvälle mielenmaisemaan, jossa henkilöt yrittävät löytää elämälleen kiintopistettä ja tyhjyyden täytettä. Abstrakti tunnelmointi venyy hieman ylipitkäksi, mutta on silti kaunis päätös hengästyttävälle ja stimuloivalle kokonaisuudelle.

Jussi Suvanto