Mitkä ovat venäläisen teatterin vastaukset repivän ristiriitaiselle ajalle?
Suomentaja Jukka Mallinen pohti tätä katsellessaan Korjaamon marraskuussa Helsinkiin tuomia venäläisiä esityksiä.

Pietarilaisen Insinööriteatteri Akhen Nepreryvnaja krivaja -esitys päivitti venäläistä kokeellista teatteria Korjaamon Stage po russki-festivaalilla marraskuussa. Kokoonpano jatkaa kuuluisan Derevo-ryhmän urilla. Nimen Katkeamaton kaari – joka viittaa Pietarin suureen absurdikkoon Daniil Harmsiin – kääntäisin kylläkin ”yhtenäiseksi tai yhtäjaksoiseksi käyräksi”.

Esitys seikkaili erilaisissa tunnelmissa free jazzin tapaan: teoksessa oli pantomiimia, jopa butoa, ”draamallista klovnadia”. ”Vesikokeilla” klotattiin, roskilla ja jauheilla sotattiin. Kuvat alkoivat laboratoriosta: koepulloja, kolveja, johtoja. Lavaa hallitsi vapaa leijailu, pingispallot lentelivät, pöydät ja tuolit nousivat ilmaan.

Rupisen meuhkaava farssi työsti kuitenkin abstrakteja tarkkoja liikesarjoja, slapstickiä ja taitotemppuja. Esitys viljeli mustaa väkivaltaa, selittämätöntä kauhua – mutta myös sisäistä iloa ja vapautta tanssien nuoralla karikatyyrin ja vakavan välillä.

Maksim Didenkon ja Pavel Semchenkon ohjaaman teoksen keskeinen teho tuli siitä, että he itse näyttelijöinä nulikkamaisine jippoineen repivät rikki inhimillisen käytöskaavan ja sovinnaisuuden. Herrat huonosti istuvissa puvuissaan hyörivät kuin zombiet, Gogolin marionetit: kuin Andriy Žoldakin elämää idioottien kanssa. Sitten tuli areena, sirkus, tai kristityt colosseumilla. Taustalla hakkasi teknomusa, ja silmiä häikäisivät diskovalon välähdykset iskien suoraan selkäytimeen. Avaruuskoira Laikan taruunkin viittailtiin – koirille taisi esityksessä käydä hyvin, koska haukku kuului.

Loppuun oli viritetty pastoriaali: onkiretki joelle, kahden miehen onni, auringonpaiste ja olkihatut. Toisiaan mukiloivat zombiet saivat harmoniansa, ehkä toisensakin. Neuvostolaulu ”Palveli kaksi toverusta” laittoi pisteen i:n päälle. Loppu oli kuin Tarkovskin Solariksen finaali, maalaismökin rauhan saareke keskellä kaoottista kosmosta.

Yleisön venäläisillä oli hauskaa. He tunnistivat uuspysähtyneisyyteen tökätyt piikit. Esitys oli jopa poliittinen: tribuunien yksinäisyys, jykevä pääsihteeriasento, ruhjova politbyroo-mekaniikka ja irvokkaasti pauhaava valhe olivat täällä tänään. Ajetaan me tamdemilla?

Toinen ohjaaja-näyttelijä Maksim Didenko määrittelee esitystä termeillä insinööriteatteri, fyysinen teatteri, improvisaatio ja brutalistinen pantomiimi (ohjaajan Dante-esityksestä myös Teatteri-lehdessä 6/2010).

Didenko on valmistunut näyttelijäksi ja sanoo etsivänsä omaa tietään, kieltään. Hän tekee erilaisia kokeita improvisaatioteatterin alalla tekemällä muun muassa esityksiä, joita harjoitellaan ja sepitetään 3 – 4 iltaa ennen esitystä. Niillä haetaan vapautta tekstiteatterista, löydetään biologinen, fyysinen ihminen. Ohjaaja sanoo, että taiteilijan pitää pystyä käyttämään omaa fantasiaansa: kun näyttelijä irrottelee, hänelle kehittyy oma henkilöhahmo, Chaplin.

Pietarilaisesitys on julistuksellisesti kokeellinen. Se vapauttaa moskovalaisesta stanislavskilaisuudesta. Mielettömyyden aate onkin liikuttanut Pietaria aina Gogolista lähtien. Jo Daniil Harms (1905–42) ja hänen kirjailijaryhmänsä, oberiutit, toimivat teatteriesitysten ja performanssin kautta. He eivät deformoineet sanoja vaan sotkivat niiden yhteydet, jättivät demonstratiivisesti pois moraalisen arvostelman ja järjellisen selityksen. Performansseihin jäi vain elämän läikyntä ja pompotus, muutoksen, luhistumisten ja ponnahdusten kauhu ja riemu.

Kainin tarina jäi puolivillaiseksi Teatteri Takoin Byron-tulkinnassa.
Kuva Aleksander Skvortsov.

Etusivun kuva:
Katkeamaton kaari tarjosi herkullisia piikkejä venäläiseen uuspysähtyneisyyteen, ohjaajina ja rooleissa Pavel Semchenko ja Maksin Didenko.
Kuva Vladimir Telegin

Lue Jukka Mallisen katsaus kokonaisuudessan Teatteri-lehdestä 8/2011.