Teatteri-lehden vieraskolumnistina tässä numerossa Kajaanin Kaupunginteatterin näyttelijä Heikki Törmi, joka perää intohimoisempaa ja provosoivampaa otetta ammattiteatterin tekemiseen.

Kuvassa Heikki Törmi.
Kuva Heikki Törmi.

Osa 1 – Pelko

Näyttelijä tekee työtään omalla kehollaan ja persoonallaan. Työtilanteessa olemme koko ajan katseiden kohteena. Emme ole muita ihmisiä kummoisempia. Myös meillä on tarve tulla hyväksytyksi.

Oman sisimmän paljastaminen pelottaa. Entä jos en kelpaa tällaisena? Pelko saattaa johtaa minut esittämään itseni sellaisena, jona uskon tulevani hyväksytyksi ohjaajan ja vastanäyttelijöiden katseen alla. Pyrin olemaan jotain mitä en ole. En uskalla olla läsnä aitona, paljaana itsenäni, vaan toimin omista defensseistäni (lue: maneereista) käsin. Syntyy kaksoisroolitus eli näyttelen näyttelijää, joka näyttelee roolihenkilöä.

Näytteleminen on paradoksaalisesti omana itsenä olemista. Mitä paremmin olen yhteydessä omaan itseeni ja omiin tunteisiini, sitä paremmin pystyn olemaan läsnä näyttämöllä. Se vaatii itsensä tuntemista ja hyväksymistä. Ja tämä vaatii absoluuttista rehellisyyttä. Se on kivuliasta. On tuskallista löytää itsestään raadollisuutta, häpeää, itsekkyyttä, syvää avuttomuutta, pohjatonta turvattomuutta, pelkoa, itseinhoa, vihaa, ylimielisyyttä etc. En minä ole tällainen, torjun mielessäni.

Käsittelemättömät asiat estävät elämästä ja tekemästä työtä näyttelijänä. Jos ei tunne historiaansa, joutuu elämään siinä. Haudattujen tunteiden käsittely vapauttaa elämään tätä hetkeä. Tämän olen saanut kokea konkreettisesti muun muassa hahmoterapian parissa. Opin hiljalleen hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, enkä ole enää niin riippuvainen muiden mielipiteistä. Osaan laittaa rajat itseni ja muiden välille. Kun olen minut itseni kanssa, uskallan tulla nähdyksi kokonaisena ihmisenä tunteineni.

Osa 2 – Turhauma

Minussa on noussut kapinahenki. Yhä useammin kysyn itseltäni, miksi teen tätä työtä? Miksi teemme työtämme niin kuin teemme? Ympärillämme velloo avoin rasismi, maamme on pahoin alkoholisoitunut, vanhemmuus on kriisissä, mielenterveyden ongelmat lisääntyvät ja medikalisaatio jyllää, koululaiset voivat huonosti, eriarvoistumista ja syrjäytymistä ei saada pysäytettyä, työelämä raaistuu, rahan valta pyörittää demokratiaa kuin pässiä narussa, arvokeskustelu hiljennetään taloustermein… Teatterijärjestelmä tuottaa ensi-iltoja liukuhihnalla, ja elämä on muualla.

Olemme kunnallinen palveluntuottaja, osa suurempaa matkailustrategiaa ja vetovoimatekijä. Mietimme enemmän katsojalukuja kuin sisältöjä. Pelkäämme kunnallispäättäjien rahoituspäätöksiä. Yritämme miellyttää kaikkia, ja muutumme harmaiksi ja tylsiksi. Lopulta teatterimme muistuttavat ABC-ketjun ruokalistaa. Valmiiksi pureskeltua, tasalaatuista eikä niin mielenkiintoista. Missä ovat tunteenpalo, innostus ja taiteen ilmaveivit?

Osa 3 – Ratkaisu

Voisimmeko muuttaa jumiutuneita toimintatapojamme, heittäytyä hankaliksi, provosoida – ja vähät välittää mitä muut meistä ajattelevat? Voisimmeko olla vähemmän tylsiä?

Uusi vastuunjako on avain uusiin seikkailuihin. Perustetaan jokaisen laitosteatterin sisälle pieniä ryhmiä, jotka tekevät itsenäisesti produktioita ja ottavat vastuun omista jutuistaan. Meissä kaikissa on tukahdutettua intohimoa ja tekemisen paloa.

Lisätään laitosten ja vapaiden ryhmien yhteistyötä. Kutsutaan myös tanssi- ja kuvataiteilijat, kirjailijat, muusikot, media-, video- ja muut taiteilijat mukaan. Hypätään kaikki samaan kattilaan, ja laitetaan hella täysille. Uutta soppaa, vanha on homeessa.

Tehdään intohimoisempaa, rohkeampaa ohjelmistopolitiikkaa ja enemmän ensi-iltoja kevyemmällä tuotantokoneistolla, tuodaan yhteiskunnalliset talk showt ja terävä poliittinen kritiikki teatteriin, hypätään painokkaasti osallistavan taiteen kentälle, tehdään yhteistyötä koulujen, vanhainkotien, toimistojen, tehtaiden ja laitosten kanssa. Juostaan kaduille ja toreille tekemään taidetta. Lopetetaan jäykistely ja ryhdytään notkeiksi. Puretaan seinät ja tehdään laitosteattereista avoimia tiloja, joihin toivotamme kansalaiset tervetulleiksi. Yhteisöllisyys ei kasva puhumalla. Rohkeat muuttavat maailmaa ja toimivat peloista huolimatta.

Pidetään hauskaa ja yllätetään itsemme. Meidän hommamme on naurattaa ja vihastuttaa, itkettää ja provosoida. Herättää ihmetystä, pelkoa ja raivoa. Kaunista, rumaa ja herkkää. Meidän pitää heittäytyä, nolata itsemme, onnistua, epäonnistua ja häikäistä. Ollaan pöljiä. Parempi mennä kunnolla metsään kuin jäädä takapihalle raapimaan nivusia.

Taide on tapa kokea elämää ja katsoa maailmaa. Elämä on liian lyhyt haaskattavaksi edes yhtä päivää nysväämiseen. Laitetaan kiekko maalille eikä pyöritä kulmissa maila hanurissa.

Kaunista syksyä!

Heikki Törmi
näyttelijä Kajaanin Kaupunginteatterissa