Vuosi sitten edesmennyt Christoph Schlingensief on yksi tämän hetken puhutuimmista taiteilijoista Euroopassa.
Hänelle myönnettiin postuumisti Venetsian kuvataiteen biennaalin Kultainen leijona -palkinto. Laajassa näyttelyssä teatteriohjaaja-kuvataiteilija tuo alttarille kipunsa ja kuolemanpelkonsa. Kuvataiteilija Pekka Kantonen kirjoittaa näkemästään Venetsiassa.

Kuollut mies voitti Venetsian kuvataiteen biennaalin kultaisen leijonan. Teatteriohjaaja-kuvataiteilija Christoph Schlingensief ei kuitenkaan itse suunnitellut installaatiotaan Pelon kirkko vs. vieras sisällämme Saksan paviljonkia varten, vaan hänen viimeisissä visioissaan 1900-luvun alussa rakennetusta ja natsien uudelleen rakentamasta näyttelytilasta piti tulla afrikkalaisen hyvinvoinnin keskus.

Christoph Schlingensief: “Pelon kirkko vs. Vieras sisällämme”. Kuva Roman Mensing.

Schlingensief kuoli keuhkosyöpään vuosi sitten elokuussa kahden vuoden raskaan sairastamisen jälkeen juuri ennen 50-vuotispäiväänsä. Hänen viimeinen teatterityönsä, taiteilijan suhdetta Afrikkaan käsittelevä Via Intolleranza II, oli myös Helsingin Juhlaviikkojen tämän vuoden teatteriohjelmiston kiinnostavin vierailuesitys (arvio Teatteri-lehdessä 6/2011)

Kiveen hakattu ”Germania” Saksan paviljongin julkisivussa on osin töhritty ja väännetty muotoon ”Ecomania”, Schlingensiefin samannimisen elokuvan mukaan. Toinen nuolella varustettu töhrykirjoitus ”Films” ohjaa näyttelyvieraan sivuovelle, josta pääsee katsomaan Ecomaniaa ja muita Schlingensiefin 1980- ja 1990-luvuilla tekemiä verta, sisäelimiä ja törkeyksiä pursuavia huonon maun elokuvia. Kolmas kirjoitus ”Remdeego” kutsuu toiseen sivuhuoneeseen katsomaan dokumenttivideoita Schlingensiefin viimeisinä elinvuosinaan aloittamasta afrikkalaisen oopperakylän projektista Burkina Fasossa.

Valkoisen miehen taakka

Kolme tilaa, Pelon kirkon pääsali ja kaksi sivukappelia, muodostavat kokonaistaideteoksen, joilla jokaisella on oma pääteemansa: kuolema, Saksa ja Afrikka.

Pelon kirkossa on lempeä hämärä, kaitafilmien kotoisa raksutus ja välke. Lasimaalaukset ja haalistuneet värikuvakopiot seinillä luovat kadonneen kaipauksen. Filmissä Fluxus-taiteilijat turmelevat flyygeliä, kantavat pahvikruunuista kuningasta ja palvovat monitorialttaria sateenvarjojen keskellä. Pääosaan nousee kuitenkin itse taiteilija, jonka sairasvuoteella puhumat syyllisyydentuntoiset monologit tuottavat kirkonpenkissä istujalle melkein fyysistä kipua.

Afrikka-kappelissa kaislahattuinen taiteilija puhuu taukoamatta hiekkasavannin keskellä innoittuneesti siitä, kuinka afrikkalaisesta oopperakylästä tulee paikallisten itsensä hallinnoima oppimisen ja parantamisen keskus. Puhuvan pään ympärillä parveilee kymmeniä iloisia lapsenkasvoja. Valkoinen mies kuuntelee tummapukuisten mustien miesten kiitospuheita. Kiusaannun ja pujahdan pimeään elokuvateatteriin. Rauhoitun, kun valkokangas sylkee mustavalkoista kuvaa oksentelevista ja runkkaavista valkoihoisista.

Mietin kuumeisesti, onko tämä valkoisen miehen taakka: aina päätyä pääosaan. Onko mitään tapaa tehdä taiteellista projektia, jossa (länsimainen) taiteilija ei nousisi keskiöön? Olisiko Schlingensief itse rakentanut Afrikka-installaation, jossa hän esiintyy pääosassa? Toisaalta olisiko afrikkalainen oopperakylä koskaan toteutunut, ellei Schlingensief olisi antanut sille kasvoja ja karismaansa? Projekti tarvitsee edelleen tukea, ja Venetsian biennaali on paras mahdollinen mainosfoorumi. Syyllisyyttä poteva valkoinen mies tuskin kelpaisi mainosmieheksi – ja mainosmiestä tarvitaan.

Paviljongin saksalainen kuraattori Susanne Gaensheimer perustelee vakuuttavasti, miksi Schlingensiefin alkuperäisestä utopiasta, afrikkalaisesta hyvinvoinnin keskuksesta, luovuttiin. Paviljonkiin piti rakentaa sauna, uima-allas, hieromiseen ja parantamiseen soveltuvat tilat ja kattoterassi. Burkinafasolainen yritys olisi rakentanut ympäristöön savimajoja ja kylvänyt sinne afrikkalaisia terveysvaikutteisia kasveja. Sveitsiläinen yritys olisi tehnyt vierailijoille sylkeen perustuvia geenitestejä, jotka paljastavat esi-isät. Paviljongin sisällä olisi ollut panoraamaelokuva, joka olisi siirtänyt afrikkalaisen oopperakylän, maiseman ja vuorokauden kierron Venetsiaan. Tämän suunnitelman toteuttaminen olisi ollut ylivoimaista ilman itse taiteilijaa.

Vaikka kaikki tärkeimmät Schlingensiefin työtoverit, keskeisimpinä hänen vaimonsa vaatesuunnittelija, Suomessa syntynyt Aino Laberenz, burkinafasolainen arkkitehti Francis Kéré ja lukuisat saksalaiset teatterintekijät, osallistuivat kuoleman jälkeiseen toteutustyöhön, täysin uuden kokonaisuuden tekemiseen Schlingensiefin nimissä ei ollut riittävää ohjeistusta.

Antikokonaistaideteos

Gaensheimer päätti keskittyä olemassa olevan teatterillisen ja elokuvallisen tuotannon esittelyyn. Venetsian pääteos, Pelon kirkko vs. vieras sisällämme on alunperin teatteriproduktio, joka valmistui Ruhrin alueen biennaaliin syksyllä 2008. Se on sairastumista käsittelevän trilogian keskimmäinen teos, syntynyt toisen keuhkon poiston ja kuukausien kemoterapian jälkeen. Pelon kirkon mallina on ollut Oberhausenin katolinen kirkko, missä Schlingensief toimi lapsena alttaripoikana. Teatteriversiossa Schlingensief oli itse läsnä alttarilla suurehkon afrikkalaisen ja saksalaisen esiintyjäjoukon keskellä. Esitys ja tila on alunperin rakennettu niin, että teos ei katoa, vaikka esiintyjät puuttuvat.

Teatterivuosinaan Schlingensief kehitti näyttämöllepanon metodin, joka muistuttaa elokuvan päällekkäisvalotusta. Kohtaukset, kommentoivat puheet ja audiovisuaaliset esitykset tapahtuvat yhtä aikaa keskenään riitasoinnussa. Näin syntyy antikokonaistaideteos, jossa eri osatekijät taistelevat yleisönsä huomiosta. Kohtauksen ja kommentoivan puheen suhde on vastakkainen brechtiläiselle teatterille, jossa kommentoivat tekstit saavat katsojan ajattelemaan kirkkaammin. Schlingensiefin kommentit häiritsevät katsomista ja provosoivat uusiin kysymyksenasetteluihin.

Pelon kirkon pääteema on kuolema. Schlingensief tuo alttarille oman kuolemisensa, kipunsa ja kuolemanpelkonsa. Kouristavimmin pelko tuntuu nauhoitteissa, joissa taiteilija puhuu hetkensä totuudesta. Hän ihmettelee kuinka paljon hän onkaan saanut aikaan, mutta onko se kaikki ollut turhaa? Hän lohduttaa itseään Fluxus-taiteilijan Joseph Beyusin ajatuksella siitä, että ihmiselle tarjotaan kaksi tapaa elää: toimia tai kärsiä. Beyus koki, että elämän rikkaus syntyi kärsimyksestä, ei teoista. Schlingensiefillä ei ollut enää vaihtoehtoja teosta tehdessään.

Teoksen koko nimi on Pelon kirkko vs. vieras sisällämme, Fluxus-oratorio. Jokainen otsikon kolmesta päätekijästä on koko ajan läsnä teoksessa. Pelko ei jätä rauhaan kivun keskellä kamppailevaa taiteilijaa. Vieras hänen sisällään on tuhoisa syöpä, mutta myös kaikki elämää ja taidetta rikastaneet vaikutteet ja ihmiset.

Installaatio on taiteellisten viittausten runsaudensarvi. Ne ovat samanaikaisesti läsnä meille ilman selityksiä, kuin mennyt elämä kuolinkamppailun hetkellä. Näkyvin symbolinen esine on Beuysiin viittaava täytetty jänis. Kolmesta valkokankaasta koostuvassa alttaritaulussa jänis mätänee ja kuhisee matoja. Kuoleva taiteilija odottaa vuoroaan.

Keskellä katolisen runsasta kirkkotilaa katsoja seuraa kirkossa parinkymmenen liikkuvan kuvan virtaa. Kuvasto ja esineistö on enemmän fluxusta kuin kristillistä, mutta kyllä taiteilijan uskonnollisuuskin on vahvasti esillä. 1990-luvun poliittisten elokuvien natsihahmot vilahtavat välillä kuin mykän elokuvan statistit. Kirkko Fluxukselle omistetun installaation muotona on oivaltava, sillä nimenomaan oman aikansa julistajia olivat Beuys ja Fluxus-taiteilijat.

Lue Pekka Kantosen artikkeli kokonaisuudessaan Teatteri-lehdestä 5/2011.