”Kansallistunne nostaa voitonriemuista päätään – pieleen menee mykkyys ja masennus, vajaaksi jää saksalaiselta Suomi-jurottamisen ydin.”

Ohjaaja Mikko Roiha kirjoittaa avauskolumnissaan Berliinin Deutsches Theaterissa esitettävästä Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -tulkinnasta.

Katsoessani Deutsches Theaterin juuri ensi-iltansa saanutta, Dimiter Gotscheffin ohjaamaa Der Mann ohne Vergangenheit (Mies vailla menneisyyttä) -esitystä, esiin kuoriutuu patriootti. Tässä sitä tarkastetaan kotomaamme koko kuvaa saksalaisen näkemänä ja tekemänä. Kaurismäessä se suomalaisuus tiivistyy, ja Kaurismäestähän on missä tahansa tilanteessa kulttuurisuomalaisella oikeus sanoa lämmin ja lempeä mielipiteensä.

Kotimaamme kansainvälisen menestyksen suomalla vapaudella joudun ihmettelemään, miten pitkä rivi ohjaaja Gotscheffin loistavia luottonäyttelijöitä tekee koko ajan liikaa, täyttää hiljaisuutta vaikka pelkällä olemisella pärjäisi. Jopa aina huikea Samuel Finzi tekee useista pikkurooleistaan loistokkaasti vain elämäänsä pettyneen pankkineidin.

Kansallistunne nostaa voitonriemuista päätään – pieleen menee mykkyys ja masennus, vajaaksi jää saksalaiselta Suomi-jurottamisen ydin. Kun vielä aitioista soitettu tango on Piazzollaa eikä lähelläkään sitä tasaista poljentoa, jossa vaienneet kehot toisistaan lämpöä hakevat, eikö tässä ole kylliksi syytä loukkaantua suomalaisuuden puolesta?

Että näinkö ne meidät näkee? Tältäkö Suomi ulospäin näyttää, absurdilta lastennäytelmältä? Vittuillaakseenko ne Saksassa Kaurismäkeä toistuvasti tekevät, aina yhtä innolla ja aina pieleen? Alan ymmärtää Tampereen Teatterikesään roudattua venäläistä delegaatiota, joka loukkaantui ohjaamani Juhan venäläiskuvasta, pitivät sitä sikamaisena eivätkä ymmärtäneet selityksiä kaiken, myös suomalaisuuden ironisoinnista. Nytkö on minun vuoroni vetää kansallista hernettä nenään?

Sillä eihän se ainakaan näin mene. Missä on aitosuomalainen autistisuus? Nyt näyttäytyy pohjoinen mykkyys miltei romanttisena komediana. Ei jumalauta, lakeuksilla ei puskiksella pärjää, luulevatko ne suomalaisten todella olevan noin viatonta ja vilpitöntä kansaa? Näkevätkö ne meidän perunaa muistuttavissa kasvoissamme jonkun muistijäljen omasta, menetystä viattomuudestaan? Lapsuudesta, jolloin usko hyvyyteen oli tallella?

Saksalaista pidetään usein järjestelmällisenä, sielullisesti ankarana ja kurinalaisena. Todellisuudessa täällä pantaisiin pystyyn kynttiläillallista harva se ilta. Siinä saa suomalainen aika tavalla kaivata aavan meren tuolle puolen, kun saksalainen äityy tunnelmaa laittamaan. Romanttisuudessa hän on ylivoimainen.

Tämän rinnalla Suomi näyttäytyy raa´an realismin maana: siinä missä keski-eurooppalainen luonnosta vieraantunut kaupunkisielu näkee pihakoivussa poikkeuksellista henkevyyttä, pohtii suomalainen siitä irtoavaa halkomottien määrää.

Saksassa osataan leikata, kääntää esitys puolessa välissä nurinpäin, kertoa se kokonaan toisesta kulmasta. Niin tälläkin kertaa. Äkkiä suomalainen mykkyys ei olekaan vitsikästä vaikenemista vaan metafora Euroopan historiasta. Mies vailla menneisyyttä on iskun päähän saatuaan menettänyt muistinsa ja etsii sitä takaisin.

Päähenkilön perustoimintana on kysyä ”kuka minä olen”. Sama kysymys laittaa liikkeeseen niin eurooppalaisen intellektuellin kuin kadunmiehenkin, sen ympärille rakentuu lopulta koko länsimainen kulttuuri ja sivistys. Suomi ei tee tässä poikkeusta, toki olemassaolon ihmettely ottaa meillä varsin arktisia muotoja.

Kansalliseksi traumaksi luultu tuskatila on loppujen lopuksi vain variaatio eurooppalaisesta identiteetistä, joka sekin rakentuu puutteen käsitteelle. Viekää tuhkatkin katajaisen, kärsivän kansamme pesästä: edes toistuvaan ”vaille jäämisen” tunteeseen emme saa Euroopan mittaista yksinoikeutta. Kaipaus on kansainvälistä.

Mikko Roiha

Ohjaaja Mikko Roiha asuu Berliinissä ja toimii tänä vuonna Teatteri-lehden kolumnistina.