Kulttuuritehdas Korjaamon johtaja Raoul Grünstein tutustui pietarilaiseen teatteriin Mariinskin baleteissa farmurinsa käsipuolessa. Siitä lähtien hän on seurannut venäläisen teatterin ikiklassikoita ja uuden aallon muutoksen ryöppyjä.

Koko aamupäivä siinä meni, kun tankkasimme isän Roverin ääriään myöten bensiinillä ja kaikella tarpeistolla, mitä arvelimme sukulaistemme tarvitsevan. Olimme matkalla Pietariin. Isoäitini oli kotoisin Pietarista ja isänikin syntynyt siellä vallankumousvuonna ennen kuin hänet kuljetettiin salaa Suomeen.

Olga, taikka Farmur, halusi näyttää meille parasta mitä Pietari saattoi tarjota. Edessä oli odotettu ilta, sillä sukulaisemme olivat hankkineet liput Mariinskiin. Olihan sillä ollut jo kohta kaksisataa vuotta aikaa valmistautua illan esitykseen.

Baletista en juuri muista, mutta väliaika on painunut mieleen. Röyhelöitä ja paksupohjaisia kenkiä. Farmurin villahame ja kaksinkertainen nauha hohtavia helmiä. Tiski, jonka takaa babuškat ojentavat voitelemiaan leipiä ja piripintaan täyttämiään laseja. Kävelysalin lattiaan on matoilla merkitty soikea rata. Kuljen ylpeänä astelevan Farmurin kanssa muiden parien tavoin käsikynkkää, ympäri ja ympäri. Ilma täyttyy, konjakista, tupakasta ja raskaasta parfyymistä.

Vaihtui vuosikymmen ja vuosi, eivätkä kuosit enää muistuttaneet entisiä. Entistä järjestystäkään ei enää virallisesti ole, ja viihde on syönyt kulttuurin tilaa suuresta romahduksesta lähtien. Silti esityksiin valmistaudutaan kuten ennen aikaan. Väliaika täyttyy maahantuoduista tuoksuista, huolella valituista paidoista ja monen mallisista saapikkaista, joita lyhyet mekot eivät varmasti kätke.

Mustan ja harmaan valinnut mies jonottaa kestosuosikkeja, konjakkia ja lohileipää, mutta daami anteliaassa etumuksessaan tilaa yhä useammin vetensä televisiosta tutussa merkkipullossa.

Mestariluokassa

Venäjä on teatterimaa, ja Pietarissa tehdään hyvää teatteria. Pietarilaisen teatterin suuria nimiä ovat Lev Dodin ja myöhemmin Moskovaan muuttanut Kama Ginkas, molemmat Suomessakin vierailleita vanhemman polven mestareita.

Dodinin esitykset ovat teatterillisuudessaan upeita, ja niiden näyttämöllepano on suurieleisyydessään ja herkkyydessään vaikuttavaa. Dodinin ohjaama, Vasily Grossmanin omaelämänkerralliseen Life and Faith -teokseen pohjautuva esitys oli mieleenpainuva kuvaus vallankumouksen kääntymisestä Stalinin terroriin. Muistan vielä vuosien jälkeen, kuinka vankileirillä värjöttävien miesten hahmot peittyivät hiljakseen leijuvista lumihiutaleista.

Ginkasin tunnetarkka henkilöohjaus toi Moskovassa viime vuonna näyttämölle avioparin bergmanilaisen perhehelvetin julmine yksityiskohtineen.

Mestareiden kädenjälki on aina selvästi havaittavissa, eikä syyttä: ohjaajan valta on Venäjällä kiistämätön. Esitykset ovat runsaita ja näyttämöllepanossa – näyttelijöiden määrässä, puvustuksessa tai lavasteissa – ei panoksia säästellä.

Ja silti esityksissä juuri näyttelijät nousevat esiin. Näyttelijäntyö on useimmiten hyvää, joskus kerrassaan hienoa. Yleisö voi löytää näyttelijän tunteen itsestään, ja salissa olevien yhteyden esitykseen tuntee rinnassaan.

Jos Stanislavskin perinne on johdattanut venäläistä näyttelijäntyötä näihin suorituksiin, tulee mieleen kysyä miten samaa perinnettä kunnioittava suomalainen näyttelijäkunta tuntuu olevan niin kaukana venäläisistä kollegoistaan. Ikään kuin siinä missä venäläinen näyttelijä parhaimmillaan yltää tunnemuistissaan yhä syvempiin kerroksiin, suomalainen kollega ihastuu ennemminkin näyttelemisen näyttelemiseen, paatokseen.

Silti pietarilaisen teatterin uudistajana pidetty Andri Mogutši ei ole vielä tyytyväinen: ”Meidän on kuljettava eteenpäin, Stanislavskia kohti.”

”Meillä ei ole tuollaista!”

Pietarilaisen teatterin juuret ulottuvat aina 1700-luvun puoleen väliin. Teatterin asema on Suomen ja Puolan tapaan vahva. Pietari vastaa teatterin kysyntään 47 valtionteatterin voimin. Näistä valtaosa on nimestään huolimatta kaupungin tai seudun hallinnon alaisia, eivätkä ne saa rahoitustaan valtiolta, vaan Pietarin kulttuurikomitealta. Kymmenelle teatterintekijälle osoitettu kysymys vapaasta teatterikentästä ei oikein avaudu. Shto eto, mikä se on?

1990-luvun myllerryksessä teatterissa käyntien määrä rojahti, mutta viime aikoina lasku on hidastunut. Samaan aikaan teattereiden saamalle tuelle ollaan määrittämässä muiden kulttuurilaitosten tapaan uusia ehtoja. Kenttä on kuohuksissaan, eikä tarkkaa tietoa muutoksista oikein ole tarjolla. Näin naapurissa.

”Olemme kaikki tšehovilai-sia”, toteaa Stage-festivaalilla esityksensä Puutarhurit kanssa vieraillut Mogutši roolihahmonsa Jermolain suulla. Jermolai puhuu totta aivan kirjaimellisesti, sillä hän on Kirsikkapuiston Lopahin, ja esityksen muut hahmot löytyvät nekin yksi toisensa perään Tšehovin näytelmistä.

Pietarilaisen teatteri-illan voi Tšehovin ohella vaivatta rakentaa tietenkin Gogolin, Dostojevskin tai Ostrovskin varaan. Yhtä lailla luontevia ovat nykyään Shakespearen, Molièren tai vaikkapa Tennessee Williamsin klassikot. ”Stjella, Stjella!”, venäläinen Stanley huutaa yöhön juuri ensi-iltansa saaneessa Viettelysten vaunussa.

Mutta Tšehovin asemaa ei Pietarissa horjuta mikään. Koska tahansa voi valita jonkin toisesta kymmenestä tarjolla olevista Tšehov-suosikista. Paikallinen puhe saattaa sujuvasti viljellä viittauksia ulkoa osattuihin näytelmiin paitsi väliajalla myös kaupan kassalla.

Vuonna 1896 asiat olivat tietenkin toisin. Lokin – ensimmäisen Tšehovin moderneista klassikoista – ensi-ilta lokakuun 17. päivänä Aleksandrinski-teatterissa oli katastrofi, kun yleisö kirjaimellisesti buuasi esityksen lavalta, ja säikähtänyt Nina menetti äänensä tyystin.

Ehkä tapaus kertoo pietarilaisesta suhteesta teatterin uudistuksiin ylipäätään? Kun joitain vuosia sitten Moskovasta Pietariin tuotu esitys kuvasi vankilassa elävien miesten homoseksuaalisia suhteita, ilma oli järkytyksestä sakeana. Yleisöstä kesken esitystä noussut keski-ikäinen nainen puhui monen puolesta: ”Meillä ei ole tuollaista!”

Nainen sai esitystä suuremmat aplodit.

Lue Raoul Grünsteinin artikkeli kokonaisuudessaan Teatteri-lehdestä 6/2010.