Kissanainen ja konkari
Ohjaaja-näytelmäkirjailija Raila Leppäkoski ei nojaa ideologioihin, ei uskoon tulemisiin eikä dogmeihin. Ainoa vallankumous, jota hän odottaa, on egon nujertamisen kumous.
”Jos ihminen rakentaa elämänsä minä haluan -perustalle, konkurssi tulee enemmin tai myöhemmin.”
Ohjaajan mielestä suurin syntiinlankeemuksista on esilläolon pakkomielle.
Työskentelyään Ryhmäteatterin porukan kanssa hän luonnehtii siten, että siellä tehtiin töitä periaatteella ”lopetetaan teeskentely”.
”Ei haluttu olla katsojia parempia vaan tarjota arjessa samastuttavia ja tunnistettavia ihmiskuvia yhden suhteessa yhteen.”
Teatterissa ei tarvinnut näytellä verenmaku suussa. Leppäkoski sanoo olevansa nykyisin uupunut ”vaikuttavuuden” ihannointiin. Katsojalle on tarjottava virikkeitä kuin lapselle, ettei se pitkästyisi.
”Katsojat ahdistuvat, ellei muutamaan sekuntiin tapahdu jotain. Tyhjä hetki on vaarallinen, sillä teatteriin tullaan tukahduttamaan oman mielen tulva ulkoisten mielikuvien virralla.”
Lue Kirsikka Moringin tekemä haastattelu Teatteri-lehdestä 3/2010.
Raila Leppäkosken kirjoittama ja ohjaama Iltatähti (1994) oli jatkoa Raila Leppäkosken kirjoittamalle ja ohjaamalle Tähti sumussa -esitykselle, vanhainkotiin sijoittuva musiikkiteatteriesitys lukeutuu Ryhmäteatterin suosituimpiin teoksiin.
@Stefan Bremer
Leila Anttila kirjoittaa (3.5.2010 klo 15:35): #
Vaikuttavuus ja leikki? Eivät varmastikaan ole ristiriidassa, niin kuin eivät ole vaihtoehtoinen / kaupallinenkaan teatteri. Löysin Leea Klemolan kiinnostavia ajatuksia aiheesta uudella (?) kulttuurisivustolla kulturen.fi
“On absurdia, että esitystä, joka on teatteritaiteen ytimessä, nimenomaan teatteria ( en tarkoita etteikö teatteri voisi olla muunkinlaista), että sitä kutsutaan kokeelliseksi siksi, että niin sanottu kaupallinen teatteri on kahminut itselleen teatterin käsitteen.”
http://gastbloggen.kulturen.fi/2010/04/29/klemola-och-janicken-om-skarp-er-debatten/#respond
Maria Säkö kirjoittaa (9.5.2010 klo 14:28): #
Hei,
olen tehnyt kritiikin Valelapsi-esityksestä, jossa en teilaa sitä, toisin kuin äskeisestä Klemolan ja Jänicken postailusta voi luulla.
Tässä kritiikkini:
“Naamio vie, näyttelijä vikisee
Julkaistu: 15.4.2010 lehdessä osastolla Kulttuuri
A A
Maria Säkö
Valelapsi. Venus-teatterin esitys Universum-teatterissa. Ohjaus: Max Bremer
Visualisointi: Paula Koivunen Valosuunnittelu: Pekka Pitkänen. Näyttelijät, tekstit,
maskit, musiikki: Sam Huber, Paul Holländer, Åsa Nybo, Max Bremer.
Teatteri. Miksi teatterissa kokee harvoin kauhua, vaikka edellytykset sen luomiseen
olisivat mitä parhaimmat? Max Bremerin ohjaamassa Venus-teatterin Valelapsessa käytetään
Keith Johnstonen kehittelemää transsimaski-menetelmää, Hannu ja Kerttu -kansansadun
elementtejä sekä näyttelijöiden roolien paksuuden mittailemista.
Visuaalisesti ja näyttelijäntyöltään melko onnistuneen esityksen yleisökontaktia ja
tulkintaa ei ole mietitty loppuun saakka. Näyttelijät kertovat kammottavaa tarinaa
sukupolvelta toiselle periytyvästä kirouksesta, mutta tärkeämmässä osassa ovat maskien
aiheuttamat metamorfoosit.
Maskit ovat hienoja: kuvottavia ja mielen mutaisista liejuista nousseita. Myös
ruokamaskit, kuten pullataikina- ja pekoninaamiot antavat groteskin, oraalivaiheeseen
viittaavan ja campin vaikutelman.
Huumoria tai tragiikkaa ei kuitenkaan viedä loppuun, vaan tyydytään pikkuhauskoihin tai
vain esteettisesti vaikuttaviin ratkaisuihin. Åsa Nybo tekee oivaltavia sukelluksia
hahmoihinsa ja hyödyntää taukoja, jotka ovat naamionäyttelijöiden repliikkejä. Paula
Koivusen luomat tilat ja Pekka Pitkäsen valot synnyttävät vahvoja assosiaatioita
tulevaisuusdystopioihin ja shamanistisiin rituaaleihin.”
Yst terv
Maria Säkö