Osaammeko kysyä oikeita kysymyksiä?

Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -esitystä koskeva roolitusmyrsky on nostattanut esiin monia teatteriin ja esittäviin taiteisiin liittyviä kysymyksiä, paljastanut murroskohtia tässä ajassa sekä vaatinut pohtimaan taiteen ja yhteiskunnan suhdetta taas kerran. Vaikka keskustelu siitä, kuka on sopiva esittämään ketä, koskee koko teatterin tekemisen prosessia, joutuu sen keskiöön jollain tapaa aina näyttelijä, hän jonka olemukseen keskustelu kilpistyy. Toinen keskushenkilö on ohjaaja. Siksi halusimme tietää, mitä näyttelijän ammatin koulutuksesta vastaava sekä ohjaajaksi opiskeleva aiheesta miettivät.

Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professori Elina Knihtilä vastaa korona-karanteenista sähköpostilla. Hänelle esittämisen, representaation ja sukupuolisensitiivisyyden kysymykset ovat sekä eettisiä että poliittisia.

”Dialogisuus on olennainen osa teatteria taidemuotoa. On keskeistä, että dialogisuuden äärellä me kaikki voimme oppia uutta ja kehittää empatiakykyämme. Dialogisuudessa olennaista eivät ole omat vuorosanat, vaan kyky ja pyrkimys kuunnella.

Dialogisuuteen kuuluu myös sen hyväksyminen, että toinen on erilainen kuin minä. Taiteen vapauteen ei käsitykseni mukaan liity mitään liiton arkkia, josta löytyisivät käskyt, mitä näyttämölle saa laittaa ja mitä ei. Sen sijaan taiteilijan ammattitaitoon ja taiteen tekemisen vapauteen kuuluu olennaisena osana ymmärrys ja vastuu merkityksistä, joita näyttämölle tuo tai on tuomatta – ja tietoisuus omasta subjektiivisuudesta tekijänä.

Sitten joskus, kun maailma on tasa-arvoinen ja tietyt ihmisryhmät eivät enää kärsi jatkuvasta leimaamisesta ja syrjinnästä, näitä kysymyksiä ei ehkä tarvitse enää aktiivisesti edes miettiä, mutta vielä ei olla todellakaan siellä asti.”

Professori kertoo, että keskustelu representaation vastuusta on ollut Teatterikorkeakoulussa käynnissä jo vuosia.

”Se kehittyy koko ajan, kun opimme uutta, olemme uteliaita ja aidosti haluamme ymmärtää toista. Viimeisen kymmenen vuoden aikana käsitykset Teakissa ja koko kentällä ovat muuttuneet ja menneet eteenpäin, vaikka tehtävää on paljon edelleenkin. Joitakin representaation vastuuseen suoraan liittyviä opintosisältöjä on jo, minkä lisäksi meidän täytyy opetuksen suunnittelussa olla yhä joustavampia reagoimaan ajassa esiin nouseviin teemoihin. ”

Näyttelijäntaiteen koulutusohjelman opetussuunnitelmaan vuosille 2020-2025 on kirjattuna lause:

”Opiskelijat tuovat mukanaan omat havaintonsa maailmasta sekä sukupolvensa näkemyksiä ja kokemuksia, joita koulutusohjelma sekä tukee että haastaa. Opiskelijoita kannustetaan erittelemään ajankohtaisia yhteiskunnallisia keskusteluja, ja niiden yhteyttä teatterin ja elokuvan tuottamiin representaatioihin ja väitteisiin.”

Knihtilä sanoo, että Teakissa pyritään siihen, että erittelevä ja kriittinen ajattelu saisi tilaa opetustilanteissa.

Keskustelussa representaatiosta ja sukupuolisensitiivisyydestä on nostettu esiin myös huoli taiteen vapaudesta. On puhuttu myös sananvapaudesta.

”Representaatio näkökulman lisäksi olennaista tässä keskustelussa on se, ketkä taidetta saavat tehdä ja keille sitä tehdään. Neutraalia tai objektiivista näkökulmaa ei taiteessa ole. Sen lisäksi, että kysytään ketkä ovat valkokankaalla ja näyttämöllä, on oleellista kysyä ketkä siellä eivät ole ja miksi. Käsittääkseni keskustelulla representaatioista ei ole tarkoitus kaventaa vaan nimenomaan laventaa näkökulmia näyttämöllä. Saapas-eipäs-keskustelu ei ole olennaista, vaan se mitä uutta opimme maailmasta ja osaammeko taiteilijoina kysyä oikeita kysymyksiä. ”

Näyttelijäntaiteen koulutusohjelmassa on koulutuksen sisältöjen pohdinnan ja päivittämisen lisäksi käynnistetty viime keväänä kolmevuotinen tutkimushanke valintakokeista.

Knihtilä kertoo, että tutkimuksen tavoitteisiin kuuluu muun muassa opiskelijavalintaprosessin läpinäkyvyyden ja opintojen saavutettavuuden lisääminen sekä opiskelijajoukon sisäisen diversiteetin kasvattaminen. Tutkijana hankkeessa on näyttelijä, teatteritaiteen tohtori ja opettaja Anu Koskinen.

”Monet koulutusohjelmastamme valmistuneista opiskelijoista ovat viime vuosina tehneet taidetta tai kirjoittaneet opinnäytteissään hienosti representaatioon ja sukupuolisensitiivisyyteen liittyvistä kysymyksistä. On tärkeää, että keskustelussa annetaan heille tilaa. Esimerkiksi Geoffrey Eristan, Miiko Toiviaisen ja Anna-Sofia Tuomisen opinnäytteiden kirjallisia osioita suosittelen kaikille, vain joitain mainitakseni. He sanoittavat näitä asioita eri positiosta kuin minä, keski-ikäinen, valkoinen, keskiluokkainen, valtaa käyttävä cis-nainen. ”

Kysymykseen, ovatko tämänhetkiset keskustelut siitä, kuka saa esittää ketä ja miten teatterin politisoitumista, Knihtilä vastaa viittaamalla medioihin.

”Hetkittäin eri medioiden tarve hakea keskustelussa jatkuvaa vastakkainasettelua tai niiden suhtautuminen virheisiin suoraan sanoen uuvuttaa. Poteroituminen ja maalittaminen ovat minulle kaukana taiteen tekemisen tai taiteen opiskelun ytimestä.”

Ohjaajaopiskelija Ona Korpiranta opiskelee kuudetta vuotta Teatterikorkeakoulun ohjauksen koulutusohjelmassa. Myös hän vastaa sähköpostilla.

”Koko kouluaikanani on keskusteltu esittämisestä, representaatiosta ja sukupuolisensitiivisyydestä. Ensimmäisillä kursseilla muistan perehtyneeni esittämisen ja representaation logiikkaan mimesis-käsitteen kautta. Kaikissa produktioissa on keskusteltu aiheesta “Millaista maailmankuvaa tämä esitys/kohtaus/kuva luo, edustaa tai pyrkii purkamaan?”.

Vasta nyt kahden vuoden aikana, on tarjottu kursseja, jotka keskittyvät näihin aiheisiin ajankohtaisten keskustelujen ja konkreettisten kokeilujen kautta näyttämöllä. Mitä saa tehdä nyt? Miksi? Saako taiteilija tehdä mitä vaan? Miksi? Miksi ei? Esimerkkinä tästä Jukka Ruotsalaisen OTHERS-maisterikurssi, joka käsittelee toiseutta ja representaation etiikkaa esittävissä taiteissa.

En koe, että Teatterikorkeakoulun ohjaajakoulutuksessa olisi yhtä tapaa opettaa esittämisen, representaation ja sukupuolisensitiivisyyden käsitteitä. On mielestäni kuitenkin selvää, että näyttämön etiikka on olennainen osa opetussuunnitelmaa.

Kaikki tuntuvat olevan sitä mieltä, että elämme murroksessa ja vain muutos on pysyvää näiden koko ajan kehittyvien käsitteiden uudelleenmäärittelyssä. Ajankohtaisuus on avain. Se mikä oli ok viisi vuotta sitten, ei välttämättä ole ok juuri nyt. Koko ajan täytyy olla valmis oppimaan lisää ja kuulemaan eri yhteisöissä elävien näkökulmia. Tämänhetkiseen murrokseen ovat vaikuttaneet monet asiat, mutta uskon että sosiaalisen median myötä marginaaleissa elävien ihmisten äänet ovat tulleet eri tavalla esille.

Vasta opiskeluaikanani olen ymmärtänyt, kuinka suppeaa representaatiota valtamediassa näytetään ja miten paljon esimerkiksi kristillinen arvopohja, kapitalismi, individualismi ja länsimaiset estetiikan ideaalit ohjailevat representaatioita länsimaisessa tarinankerronnassa. Tällä hetkellä varmasti monet taiteilijat haluaisivat nähdä paljon monipuolisempia rooleja tv- ja näyttämöteksteissä.

Ainakaan itse en koe, että kaltaisiani ihmisiä esitettäisiin valtamediassa kovin usein. Ulkoisten merkkien perusteella en kuulu vähemmistöön. En silti samaistu rooleihin, joita minun näköiseni ihmiset esittävät elokuvissa. Eräs Teatterikorkeakoulusta valmistunut näyttelijä totesi kerran harjoituksissa, että hänen aikanaan ei edes koulutettu “tällaisia vahvoja vihaisia naisia”.

Teatterikorkeakoulu on opiskelijaotannaltaan vielä hyvin valkoinen eikä vastaa Suomen todellisuutta. Suurin osa opiskelijoista edustaa ylempää keskiluokkaa, ja tietynlainen elitismi on leimannut kokemustani koulunkäynnistä.

Tämä on niin keskeinen osa näyttämön etiikkaa, että olisi hyvä saada jo ensimmäisinä vuosina enemmän ymmärrystä siitä, millaiseen historialliseen jatkumoon erilaiset representaatiot osallistuvat ja millaista todellisuutta ne tuottavat.

Ohjaajana olen hyvin tietoinen siitä, mitä tulkintoja yleisössä tietyt roolivalinnat voivat herättää. Myös näyttelijät ja suunnittelijat ovat aktiivisesti mukana keskusteluissa siitä, mitä esimerkiksi jokin kohtaus viestii. On kuitenkin hyvin vähän mahdollisuuksia työskennellä ihmisten kanssa, joilla olisi omakohtaista sanottavaa esimerkiksi rodullistetun asemasta, koska ei-valkoisia opiskelijoita on niin vähän.

Harjoituksissa huomaa, että opituista representaatioista kumpuaa paljon sellaista kamaa – välillä huomaamatta – ,joka vahvistaa olemassa olevia asenteita. On tärkeää olla hereillä koko ajan. Minusta sukupuolisensitiivisyys ja performatiivisuus eivät sinänsä ole ristiriidassa; on tärkeää, että esityksen performatiivinen näkökulma tuo jotain uutta pöytään ja on ajankohtainen. On tärkeää että taiteilijat, jotka esitystä tekevät, pystyvät sitoutumaan sen arvoihin.

Erilaisilla performatiivisuuden keinoilla on erilaiset toimintaperiaatteet ja taktiikat: provokaatioon pyrkivä esitys voi käyttää vanhoja stereotypioita uudessa kontekstissa. Kun tehdään esimerkiksi pilaa, on yhtä tärkeää, ketkä tekevät pilaa kuin kenestä pilaa tehdään. Huumorille täytyy olla tilaa, mutta sen täytyy olla eettistä ja perusteltua. Se taas riippuu siitä, mitä esitys yrittää kommunikoida ja millä keinoin. Ei myöskään voi olettaa, että kaikki teatteriproduktiossa mukana olevat taiteilijat ajattelisivat samalla tavalla kaikista asioista. Ristiriitaisuus ja moninäkökulmaisuus ovat teatterin elinehtoja.

On tärkeää, että mikäli jokin historiassa sorrettu tai marginalisoitu ihmisryhmä on edustettuna esityksessä, työryhmässäkin on edustus tästä ryhmästä tai työryhmä konsultoi kyseisen ryhmän edustajaa. Performatiivisuus ja sensitiivisyys eivät ole ristiriidassa. Teatterissa pitää saada käsitellä asioita, jotka ovat tabuja yhteiskunnassa. Käsittelytapa ratkaisee.

”Teatteri on yhteiskunnan peili” –ajatuksen kanssa ristiriidassa ovat jatkuvat toisteiset valtapositioita vahvistavat narratiivit. Ne sortavat edelleen naisia, ei-valkoisia, muunsukupuolisia, eri uskontokuntiin kuuluvia, seksuaalivähemmistöjä, tunteellisia miehiä, kehitysvammaisia, köyhiä … Tämä näkyy myös tilastoissa, kun tarkastellaan työpaikkoja teatterissa ja ketkä niitä saavat.

Tabu-aiheita käsiteltäessä on väistämätöntä, että joku loukkaantuu, koska kaikki eivät edes saman marginaalin sisällä ajattele samalla tavalla kaikista asioista. Mutta on täysin eri asia loukkaantua siitä, että valtarakenteita ylläpidetään niin vahvasti, että muille tarinoille ei jää tilaa.

Teatteri on aina ollut yhteiskunnallisen vaikuttamisen väline. Sen sijaan, että ajattelisin sen muuttuneen yhä enemmän yhteiskunnallisen vaikuttamisen suuntaan, ajattelen että polarisaatio yhteiskunnallisessa keskustelussa siirtyy suoraan keskusteluihin teatterissa. Yhteiskunnan murros näkyy teatterissa eikä toisinpäin. Asioista ei voi keskustella purkamatta tekijöiden arvopohjia ja positioita ja miettimättä, miten yleisön identiteetit peilaavat sitä vasten.

Kaikki teatterin toiminta on poliittista, ei ainoastaan roolitus – myös kuka päättää, mitä esitetään ja kenen tekstejä esitetään. Kaikki henkilökohtaisen materiaalin tuominen näyttämölle on aina poliittista toimintaa, vaikka esityksen väite olisi hedonistinen ”silkka nautinto on tärkeää”. Keskustelu ja vaikean asian äärellä oleminen ovat tärkeitä teatterin tekemisessä. Esimerkiksi Kansiksen trans-case oli selkeä konflikti, josta syntynyt keskustelu voi ohjata teatterintekijöitä kentällä parempaan ja tasa-arvoisempaan suuntaan.

Tavallaan ajattelen, että kaikilla on lupa tehdä taidetta, mutta fasistisia aatteita ihannoivilla esityksillä ei pitäisi olla tilaa valtion tukemissa instituutioissa, kuten esimerkiksi Kansallisteatterissa. Kärjistetysti: jos joku haluaa tehdä taidetta, jossa hän kertoo, että vauvat ovat paholaisen keksintöä, minusta se on ihan ok sinänsä. Yleisön vain pitää voida päättää, tuleeko katsomaan esitystä tästä aiheesta ja heillä pitää olla asianmukaiset sisältövaroitukset tiedossa ennen esitykseen saapumista.

Taide on täysin vapaata, mutta kansallisten instituutioiden tehtävänä on edistää tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja tukea hyvinvointivaltion periaatteita. Kriittinen tasa-arvoinen keskustelu on mielestäni avain tämän tavoitteen saavuttamiseen. Taiteen vapaus ei tarkoita sitä, että taiteellisella toiminnalla saa olla väkivaltainen toista ihmistä kohtaan.”

Artikkelin toimittaneet Minna Tawast ja Nina Jääskeläinen