Haluan uskoa, että jokainen teatterikriitikko nauttii työstään eniten silloin, kun saa kirjoittaa teoksesta, josta itse on erityisen vaikuttunut. Aina kun omaleimainen esitys toimii eetokseltaan, estetiikaltaan ja muodonhallinnaltaan sekä puhuttelee vielä henkilökohtaisesti, vaikeinta tekstin tuottamisessa on mahduttaa se annettuun merkkimäärään.
Viime vuosilta tällaisina kokemuksina mieleeni tulevat esimerkiksi Johannes Ekholmin ja Anni Kleinin nykyisen työelämän esineellistävää riistoa tragikoomisesti kuvannut WunderKinder, Milja Sarkolan liki 170 vuotta vanhan Herman Melvillen tekstin pohjalta tehty masennuskuvaus I Prefer Not To ja Juha Hurmeen suomalaisen monikulttuurisuuden juuria komedian keinoin käsitellyt Making of Lea.
Paljon vaikeampaa on kirjoittaa esityksestä, jossa on ilmeisiä puutteita. Tai sellaisesta, joka on teknisesti ehjä ja kenties taidokaskin, mutta joka vain ei herätä itsessä tunteita. Silloin kriitikko joutuu myös puntaroimaan, missä määrin vika on esityksessä ja missä määrin oma vastaanottokyky esityksen viesteille on turta hetkellisen tai vaikka koulukuntaisen rajoittuneisuuden tähden.
Opettavaisena kokemuksena muistan Jukka Kajavan vuoden 1996 kritiikin Q-teatterin dramatisoimasta Leo Tolstoin Sota ja Rauha-klassikosta Helsingin Sanomissa. Antti Hietalan ja Erik Söderblomin yli neljän ja puolen tunnin sovitus oli ollut ikoniselle kriitikolle liikaa. Hesarin tyly tuomio näkyi pienen teatterin jättituotannon yleisömäärässä dramaattisesti, ja itsekin päädyin vasta vihoviimeiseen näytökseen varautuneissa ennakkotunnelmissa. Silti muistan esityksen yhä yhtenä hienoimmista näkemistäni.
Saattoi olla, että Kajavalla ja ensemblellä sattui huono päivä kohtaamiselle. Esitys saattoi olla epävireessä tai kriitikolla muuten vain pinna kireällä. Tai esitys on voinut kehittyä kauden aikana – niin kuin usein käy – , ja pääsin itse nauttimaan sen kukkaan puhjenneesta finaalista.
Tästä kokemuksesta olen yrittänyt oppia, että aina olisi hyvä kannustaa kritiikin lukijaa antamaan esitykselle mahdollisuus. Ja samalla itse mittailla esitystä myös sen syövereissä kenties piilevän potentiaalin kannalta.
Mieleen on jäänyt sekin, mitä käsikirjoittaja-ohjaaja-näyttelijä Leea Klemola vastasi minulle kysyessäni Voimaan tekemässäni haastattelussa elokuva- ja teatterinäyttelemisen eroista. Molempien lajien konkarin mielestä merkittävä ero on esimerkiksi se, että jos kritiikit ovat tylyjä, teatterissa sen välillä musertavankin taakan kanssa joutuu nousemaan lavalle ehkä vielä samana iltana.
Ajatus teosarviosta näin konkreettisena osana itse teosta on minusta pysäyttävää.
Kriitikon tehtävän voinee oppikirjamaisesti määritellä niin, että työssä on tarkoitus toimia taiteen tekijöiden ja yleisön yhteensaattelijana, molempia osapuolia kunnioittaen. Kouliintuneena ammattikatsojana kriitikon pitäisi löytää esityksen tulkitsemiseen kulloinkin tähdelliset viitekehykset ja kyetä arvioimaan esityksen onnistuneisuutta sekä alan standardeilla että esityksessä itsessään asetettujen päämäärien kannalta.
Tässä pätee usein viisaus, jonka mukaan uhkarohkea kurkotus kuuseen on kiinnostavampaa kuin jos alunperinkin tyydytään siihen katajaan.
Kriitikon on hyvä myös aina muistaa kysyä itseltään, mitä esitys kertoo meistä juuri siinä hetkessä ja paikassa, jossa se tapahtuu. Vähiten tärkeää ei ole sekään, että onnistuu välittämään oman rakkautensa esittämisen ilmaisua kohtaan ja viettelemään entistä laajemman joukon sen taikapiirin ääreen.
Tuomas Rantanen, kustantaja ja kulttuuritoimittaja
