Jo murrosikäisenä näyttelijä Miitta Sorvali ihmetteli, miksi miehiä pitää miellyttää korkeilla koroilla ja punaisella huulipunalla.
”Minä kuljin raskaissa kengissä ukin iso yöpaita päällä.”
Eivätkö ne näe sieluani, hän ihmetteli, kun poikaystäviä ei ollut jonoksi asti. Sitten Sorvali pyrki kesken lukion Teatterikouluun vuonna 1974, edelleen ukin paidassa, sillä mielellä, että tällaisena pitää riittää. Riitti, pitkänhuiskea blondi otettiin ensi yrittämällä sisään ja Sorvali valmistui 22-vuotiaana näyttelijäksi.
”Tai en valmistunut, sillä oma persoonallinen näkökulma työhön syntyi pikkuhiljaa.”
Sitä omaa persoonaa onkin myöhemmin nähnyt koko kansa muun muassa tv-sketsien vinksahtaneissa naishahmoissa.
Sorvali muistelee, miten koulussa naisen oli sallittua uskaltaa olla monenlainen, mutta työelämässä tuli ongelmia. Uran alkuvaiheesta hän kertoo elokuvaroolista, jonka sai pitkät vaaleat hiukset hulmuten.
”Miten raskaasti ohjaaja pettyi, kun päätin kesken kaiken leikata ne lyhyeksi!”
Oman taiteellisen näkemyksen karttuessa Sorvali huomasi joutuvansa herkästi törmäyskurssille joidenkin ohjaajien kanssa.
”Tajusin, että olen lujatahtoinen ja minulla on vahvoja mielipiteitä, josta kannoin jopa huonoa omaatuntoa. Mutta minusta roolia tulee saada synnyttää, maalata, tehdä rauhassa ja jos keskinkertainen ohjaaja rupeaa heti napittamaan tulkintaa, niin riitahan siitä tulee.”
Hän muistelee Helsingin kaupunginteatterin ajoilta muun muassa Veijo Meren näytelmää Yhden yön tarinoita, jossa miesnäyttelijät saivat hakea roolejaan roisilla otteella, mutta kun Sorvali tarjosi samaa, niin ohjaaja vetäytyi takakenoon.
”Minulta vaadittiin kapeampaa tulkintaa, mihin hyvä teksti antoi mahdollisuuksia. Vaikka kaikkiin Meren henkilöihin mahtuu brutaaleja piirteitä, niin minun esittämääni naishahmoon ei suotu yhtä pientä pierua.”
– –
Suomenruotsalainen näyttelijä Johanna Ringbom on työskennellyt muun muassa Svenska Teaternissa, Åbo Svenska Teaterissa ja Lilla Teaternissa. Vuonna 2000 hän perusti oman teatteriryhmän, jolle antoi nimen Teater Josefina ja jättäytyi freelanceriksi. Oman itsensä herraksi heittäytymiseen oli monta syytä.
”90-luvun lopulla olin näytellyt kymmenen vuotta Åbo Svenskanissa kun havahduin siihen, että istun kulisseissa, menen sanomaan pari repliikkiä, sitten ulos ja esityksen lopussa pistäydyn vielä lavalla. Koin vahvan ’täytyy päästä pois’ -tuntemuksen.”
Ringbom oli tuolloin vähän päälle 50-vuotias.
”Vaihdevuosillakin varmasti oli osuutta siihen, että käännekohta tapahtui juuri siinä kohtaa. Tai pikemminkin kypsymisellä, iän myötä kertyneellä itsetuntemuksella. Nuorena sitä innostuu kaikesta. Iän myötä korostuu tehtävän työn merkitys. Halusin tehdä juttuja, joiden takana voin seistä, toteuttaa omia ideoita ja visioita, mutta näyttelijän mahdollisuus valita roolinsa isossa teatterissa on rajallinen. Roolien koko myös pikkuhiljaa pieneni. Olen toki urani aikana saanut tehdä valtavan hienoja rooleja, ja olen siitä kiitollinen.”
Johanna Ringbom huomasi kadottaneensa intohimon näyttelemiseen. Hän otti virkavapaata, joka venyi 2,5 vuodeksi, ja jonka päätyttyä ÅST ja vakituinen kiinnitys saivat jäädä.
Uskallus omien produktioiden kirjoittamiseen perustui muutamaan avainkokemukseen, samaten varmuus seistä lavalla yksin tekstinsä kanssa.
”Nelikymppisenä pääsin ÅST:ssa tekemään monologin Shirley Valentine. Se oli uskomaton kokemus – yleisö söi kädestäni koko kaksituntisen. Jutusta tuli valtava menestys, ja se merkitsi todella paljon itseluottamukselleni. Ensi-ilta oli vuonna 1991. Näyttelin sitä lopulta viiden vuoden ajan. Katsojat – naiset – tulivat kiittämään, että olin antanut heille heidän elämänilonsa takaisin.”
Vuonna 1996 vuorossa oli yhden naisen lauluesitys Ikväll Josefina!, johon Ringbom kirjoitti itse monologitekstit, ensimmäistä kertaa. Yleisö oli jälleen myyty. Vuonna 2000 Ringbom oli virkavapaalla ja suunnitteli ensimmäistä omaa tuotantoa.
”Lähden produktion valitsemisessa aina liikkeelle teemasta. Elin myös vaihdevuosien kurimuksessa ja päätin tehdä esityksen vaihdevuosista. Kirjoitin itse tekstin Voj huh huh! Se meni kuin häkä, sille oli selvä sosiaalinen tilaus.”
Raisa Rauhamaa haastatteli Miitta Sorvalin ja Nina Jääskeläinen Johanna Ringbomin. Lue koko artikkelit Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 5/2020.
Miitta Sorvalin on valokuvannut Matti Rajala, Johanna Ringbomin ja Iiro Salmen on kuvannut Pette Rissanen.
