Kuvassa Kansalissteatterin lavalla seisoo useita näyttelijöitä.
Kaikki äidistäni. Kuva Tommi Mattila

Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -esitys on niin latautunut sen miehityksestä nousseen kohun vuoksi, että esityksen katsominen “itsenäisenä taiteena” ei aluksi ihan onnistu. Teatterissakin tilanne on tietysti ymmärretty, mutta Samuel Adamsonin näytelmätekstistä ei ole sopimusta noudattaen muutettu mitään. Silti esityksen alussa kuultava transvestiitti Argadon hahmon monologi (joka toistuu toisessa näytöksessä) tuntuu kuin tähän tilanteeseen kirjoitetulta. Argado rikkoo neljännen seinän ja osoittaa sanansa yleisölle: esitys on peruttu johdon hallinnasta riistäytyneen asiaintilan vuoksi.

Kuinka paljon juuri ensi-illan alla puhjennut kohu alunperin transnaiseksi tulkitun Argadon roolin miehittämisestä Janne Renikaisella sekä siitä auenneella keskustelulla käsitteiden sekaantumisesta ja esityksen siirtämisestä on vaikuttanut näyttelijäkuntaan ja Reinikaiseen, on vaikea sanoa, mutta varmasti se on vaikuttanut. Lisäksi esityksen harjoitusaika on jäänyt koronan vuoksi lyhyeksi. Sekin näkyy. 

Ensimmäinen näytös lähtee tahmeasti liikkeelle ja näyttämön tapahtumat tuntuvat etäisiltä; esiintyjät hakevat yhteistä säveltä ja osa myös yhteyttä roolihenkilöönsä. Espanjalaisohjaaja Pedro Almodóvarin Kaikki äidistäni -elokuvalle tunnusomaista riehakasta tunnelmaa tragedian ympärillä ei oikein synny. Toisessa näytöksessä sävel alkaa jo löytyä, ja uskon, että seuraavissa esityksissä tunnelma lämpenee entisestään, sillä ainekset ovat kyllä olemassa. 

Alun monologi ja Janne Reinikaisen Argadon transvestiittinen hahmo viittaavat heti yhteen elokuvan ja esityksen keskeiseen teemaan, performatiivisuuteen, esittämiseen ja sen perimmäiseen lähteeseen, luovuuteen. Me kaikki – tai ainakin lähes kaikki – esitämme ja teeskentelemme tuon tuostakin jotakin, ja juuri se saattaa auttaa meitä tulemaan itseksemme. Kaikki äidistäni on myös nimeä myöten täynnä viittauksia Almodóvarin ihailemiin elokuviin ja näyttelijättäriin (Joseph L. Mankiewicz, All about Eve, 1950).

Argadon hahmossa tiivistyvät muutenkin näytelmän ja tämän esityksen sukupuoleen ja sen ilmenemismuotoihin liittyvät teemat. Jo Samuel Adamsonin näytelmätekstin lähtökohdassa, Almodóvarin elokuvassa, henkilöhahmojen sukupuoliroolit liukuvat, lomittuvat ja elävät omaa elämäänsä. Yhteistä niille on se, että porvarillisen normaaliuden rajoja rikotaan. Almodóvarin elokuville on tyypillistä juhlia ihmisyyttä, katsoa lämmöllä kaikkia ja korostaa rakkautta erojen etsimisen sijaan. Siihen pyrkii myös Kansallisen esitys.

Esittämisen teemaa tukee Anne Rautiaisen visuaalisen ohjauksen lavastus, jossa näyttelijät ovat kuin teatterin takahuoneessa ja toisaalta ulkona jatkuvassa sateessa. Koko suuren näyttämön takaosan täyttää kaareva tiiliseinä, josta johtaa ovi “stagelle”. Välillä sama tila taas on kuin härkätaisteluareena, jossa yritetään selvitä hengissä. Ohjaaja Rautiaisen, lavastaja Kati Lukan ja valosuunnittelija Kalle Ropposen vaikuttavat näyt muistuttavat Almodóvarin elokuvan romanttisen hämäriä ja pimeitä tiloja jossain yhteiskunnan reunamilla. 

Esityksen tarinassa ollaan myös usein näyttämöllä kuvaamassa opetusvideota, esittämässä Tennessee Williamsin Viettelysten vaunua ja lopussa vielä Lorcan Veren häitäkin, jossa Kristiina Haltun jumalainen laulu siirtää katsojan hetkessä puhtaan surun maailmaan. 

Esityksen suuri diiva Huma Rojo (Katariina Kaitue) muuttuu kerta toisensa jälkeen Viettelysten vaunun mieleltään järkkyneeksi Blanceksi ja Human rakastettu Nina (Anna Airola), joka huumeiden käyttönsä vuoksi uhkaa jatkuvasti romuttaa esityksen ja Human elämän, taas Viettelysten vaunun Stellaksi. Sama elämän, taiteen ja toden sulautuminen koskee tavalla tai toisella kaikkia esityksen henkilöitä, myös Annika Poijärven poikansa menettänyttä sairaanhoitaja Manuelaa.

Kaikki äidistäni puhuu lopulta kuitenkin äideistä ja rakkaudesta, joka kohtaa ja kestää kaiken, kuolemankin. Rakkautta on myös ystävyydessä, siinä, miten poikansa menettänyt Manuela nostaa nuoruudenystävänsä Argadon katuojasta ja miten hän huolehtii raskaaksi tulleesta tyttö-nunnasta ja tämän lapsesta. Tai siinä, kuinka Argado löytää tien Human yksinäisyyteen. Tämän kohtaamisen Janne Reinikainen ja Katariina Kaitue toteuttavat yhteisen kemian kannattelemina, ja siihen on helppo uskoa. 

Kaikki äidistäni on sekä elokuvana, näytelmätekstinä että siitä ohjattuna esityksenä ylistyslaulu kaikenlaisille oman elämänsä pääroolia näytteleville naisille. Almodovar ihailee kotimaansa naisten kykyä luovia, teeskennellä ja selviytyä machouden hallitsemassa ilmapiirissä. Samalla Kaikki äidistäni on rankkaa alakulttuuria ymmärtävä tutkielma, jossa kuin ohimennen tuodaan esiin kipupisteet, joita valtaväestö harvemmin kohtaa: katujen väkivalta, huumeet, juurettomuus, työttömyys  ja Hiv, joka elokuvan ilmestymisen aikaan (1999) vielä tappoi monia. Nythän meillä on sitä korvaamassa uusi virus.

Minna Tawast

Kansallisteatteri: Kaikki äidistäni. Samuel Adamsonin näytelmä Pedro Almodóvarin elokuvan pohjalta. Ohjaus Anne Rautiainen. Suomennos Reita Lounatvuori. Lavastus Kati Lukka. Puvut Tarja Simone. Valot Kalle Ropponen. Äänet Esa Mattila. Videot Pyry Hyttinen. Rooleissa Tuomas Nilsson, Annika Poijärvi, Anna Airola, Katariina Kaitue, Janne Reinikainen, Aksa Korttila, Pirjo Luoma-aho, Petri Liski, Kristiina Halttu ja Karim Rapatti. Kantaesitys suurella näyttämöllä 16.9.2020.