Seksuaalisuus sekä läsnäolon ja esittämisen tapojen pohdinnat pysyivät tutun oloisesti nuorten esitystaiteilijoiden teemoina tämänkin vuoden Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla. Liikkeitä nähtiin, tanssia ei niinkään.
Virolainen Mart Kangro aloitti soolonsa Past perfect hankalasti lattialta, kädet ja jalat torson alle tungettuna. Sieltä hän tutkaili pää kenossa yleisöään kuin elävä saalis. Noustuaan Kangro pohti, miten voi ylipäätään liikkua, sisältäähän jokainen liike merkityksillä ladatun valinnan vaikeuden.
Sen hän vältti puhumalla lähes puolitoista tuntia. Toki välillä kävellen ja tehden pyörimisen ennätyksen!
Aluksi Kangro pohjusti tilanteen pohtimalla, millaista on esiintyä Leipätehtaalla, jolla on jo oma historiansa. Entä esiintyminen tutuille, joita hän moikkaili nimeltä? Hänhän toisti osittain vanhoja temppujaan, mutta osoitti samalla, miten toisto muovaa liikkeen merkitystä kättelemällä yleisön jäsentä yhä uudelleen.
Sitten päästiin asiaan. Mitä muistamme ja mitä haluamme unohtaa? Miten mieli täyttää muistin aukkoja? Tarinat risteilivät omasta isästä Viron historiaan ja luolapiirustuksiin asti.
Esiintyjän luonnikas läsnäolo kantoi, mutta karsiminen olisi tehnyt terää, puhetta piisasi puuduksiin asti.
Lopuksi Kangro paiskasi ilmaan kasan lappusia, joissa oli filosofien ja taiteilijoiden nimiä ja lauseita. Ilmeisesti teoksen lähdemateriaalia, josta itsekin halusi vapautua.
Kanadalainen Dana Michel ei sanonut sanaakaan, vaan liikkui, kolisteli, mylläsi ja romahteli kuin vimmattu samalla beatboxaten esineistä ja vaatteista täyttyvän maailmansa keskellä. Cutlass spring on oudoin näkemäni esitys ikinä!
Vaikka olin valmis useamman kerran nostamaan kädet pystyyn, niin teos pysyy edelleen elävänä mielessä. En tiedä tykkäsinkö, ymmärsinkö kaikkea, mutta esiintyjän karismaa ja kykyä luoda täysin oma näky maailmasta voi ihailla.
Dana Michel muuntautuu vauvaksi, mieheksi, naiseksi, liikkuu uhmakkaan ennakoimattomasti kuin lapsi. Hän ei esitä, vaan elää maailmassaan kuin meitä ei olisikaan, tarttuen impulsiivisesti milloin puhelimeen, haarukkaan, tuoliin, mattoon, jääpaloihin tai housuista kiskomaansa riepuun.
Ahdistus ja huumori syntyvät oudoista käänteistä ja kohelluksesta.
Mutta autenttisuuden illuusio on silkkaa harhaa, muuten näin hurja teos hajoaisi omaan sekavuuteensa.
Taiteen tunnistaa siitä, että se näyttää tutun maailman uudessa valossa. Nyt kävi niin. Yksityinen kasvoi yleiselle tasolle. Kyllä oli kova, vahvisti kommentti narikallakin.
Clara Fureyn teoksen korskea nimi, Cosmic Love, lupasi suuria mittasuhteita. Teos on seitsemän lavalla oleilevan tanssijan meditatiivinen liikeliukumo. Käsiohjelma lupaa, että teos “paljastaa elävien kehojen ainutlaatuisen säteilyn”.
Mielestäni eniten säteilyä saliin toi sen rikas, koko tilan täyttävä äänimaailma. Äänten muutokset ohjastivat tanssijoiden matala-asteisia energioita ja kontakteja hivenen kerrallaan. Musiikki muovasi myös aaltojen lailla keinuvien valojen kaunista leikkiä.
Tanssijoiden lilliputtiliikkeet ja keinutukset tuudittivat katsojaa unen ja valveen pehmoiseen rajatilaan. Kuitenkin niin, että aistit herkistyvät ja teoksen levollinen ote virtasi katsomoon asti.
Säteilyä en kokenut, vaikka uskon, että tanssijoista olisi sellaistakin irronnut, mikäli liikemateriaaliin olisi haluttu lisää monipuolisuutta. Harmi, että huolellinen kokonaisuus päätyi pitkitettyyn ja tylsään käsien pyöritykseen. Ehkä loppu ravisti leijuvan yleisön liian karusti hereille, sillä aplodit jäivät vaisuiksi.
Janina Rajakankaan ja Neil Gallaghanin duetossa Over your fucking body Jenni Pystysen pehmeä tilan visualisointi ja Miki Brunoun virtaava musiikki kietoivat pauloihinsa. Muutoin seksuaalisuuden ja läsnäolon tutkimus ei yllättänyt, vaan jätti korkeista lähtökohdistaan huolimatta valjun olon.
Ensi vuonna festivaalin johtoon astuu Kerstin Schroth. Hän kertoi haluavansa esiintyjiä myös muista ikäryhmistä kuin nuorista. Kannatetaan, sen kautta myös teemat kenties laventuvat.
Raisa Rauhamaa
Liikkeellä marraskuussa -festivaali Helsingissä 2.-10.11.2019.
