Kristian Smedsin Töölön raitiovaunuvarikolle 22 vuotta sitten taikoma Jääkuvia-esitys on jättänyt vahvoja muistijälkiä. Smeds kirjoitti pohjoisen ihmisten elämäntarinoita kuin perheen valokuva-albumista poimituiksi kohtauksiksi. Teksti syntyi improvisaation kautta, suoraan näyttelijöille.
Erikoinen kuriositeetti on, että kulttiesityksen syntymiseen vaikutti myös Uudenmaan työvoimapiiri, jonka työllistämistuen varassa yhdeksän näyttelijän ja kahden muusikon vapaa ryhmä sai täydennyskoulutusta. Näin syntyi Teatteri Takomon alkuitu.
Yle Areenasta löytyvä Jääkuvien kuunnelmaversio voitti vuonna 1998 Prix Europan radiodraamasarjan pääpalkinnon. Taltio toimii oivallisena referenssinä Kansallisteatterin Lavaklubin päivitetylle versiolle ja näyttää, miten moneksi omaleimainen klassikkoteksti taipuu.
Kontrasti radiofoniseen tylytykseen on suuri. Smeds on luonut nyt huomattavasti sofistikoituneemman ja teatteria taidetilana paikoin leikkisästi reflektoivan tulkinnan, jossa pohjoisen saarnamiehen paatos (Esa-Matti Long) on taittunut nyky-Helsinkiin paremmin istuvaan henkisyyteen. Taiteen totuuden henki on johdattanut meidät teatteriin, näyttelijöiden peilin eteen. Se hurmaa ja liikuttaa.
Roson tilalle tullut monimielisten sävyjen paletti ei kuitenkaan tarkoita keventämistä – Jääkuvien ihmiset ovat yhä vihassa ja pelossa kipeitä, rakkauden kaipuussa haavoitettuja. Aikoinaan ”nuoren teatteripolven ihmelapseksi” nimetyn Smedsin tulkinnassa on taas ihmeen aineksia. Vaikka Lavaklubin lattiaan ei isketä kimaltavaa puukkorivistöä eivätkä rautasängyt kirskahda pahaenteisesti, niin syvälle mennään.
En osaa sanoa, koska olen edellisen kerran nähnyt näin täyteläistä esitystä, näyttelijäntaiteen korkeaa juhlaa jokaisen viiden osalta. Kohtaukset säteilevät ikonien kaltaisina ikkunoina ihmismieleen, koko tunnerekisterillä.
Intensiteetti tempaa ensimmäisestä Taisto Reimaluodon luomasta kuvasta, missä lapsi ja vanhus kohtaavat arastellen, kunnes peilin pinta paljastaa jääkylmän totuuden.
Maailmaan heitettyjen ihmisten vuorovaikutus on lohdutonta. Rea Mauranen hiljentää katsojan 3-vuotiaana unissakävelijä-Harrina, jonka hiukset heiluvat ahvenruohon kanssa kilpaa Oulujoen pohjassa. Tuntemattoman vessan ovenrakoon ajautunut yksinhuoltajaäiti (Pirjo-Luoma-aho) sanoo vihaavansa lapsiaan, joiden syntymäpäivänumerot eivät toimi edes lotossa.
Sukupuoliroolien vaihto korostaa valtasuhteiden vääristymiä, etenkin kylmäävässä kohtauksessa, missä Maurasen äijämies polkee harsohamoseen sonnustautuneen kiharatukkaisen vaimon (Reimaluoto) ihmisarvon lokaan.
Loppunousu on yllättävä. Kulttuurisnobin sielua pakahduttava rakkaus, jota Petri Manninen tulkitsee häikäisevällä taidolla, tulvii myös vapauttavaa komiikkaa. Jääkuvien ihmistä ymmärtävä surumieli on juuri niin painavaa ja kevyttä kuin elämä.
MARKETTA MATTILA
Suomen Kansallisteatteri: Jääkuvia. Teksti ja ohjaus Kristian Smeds. Äänet Sanna Salmenkallio. Valot Teemu Nurmelin. Puvut Heli Hynynen ja Kristian Smeds. Rooleissa Pirjo Luoma-aho, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Rea Mauranen ja Taisto Reimaluoto. Ensi-ilta Lavaklubilla 21.4.2018.
Kuva: Lennart Laberenz
