Helsingin Sanomat tiedusteli viime marraskuussa (19.11.) Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professoreilta Jouko Turkan haamusta Teatterikorkeakoulussa: Voisiko Turkan aika toistua ja kuinka Teakissa huolehditaan siitä, ettei esimerkiksi Turkan aikaista seksuaalista ’häirintää’ pääse enää tapahtumaan?
Näyttelijäntaiteen koulutusohjelman professorit Hannu-Pekka Björkman ja Elina Knihtilä vakuuttivat Turkan haamun olevan tyystin karkotettu ja opetuksen lävistävän niin perusteellisen tietoisuuden vallan väärinkäytön mahdollisuuksista, ettei Turkan aika voisi toistua. Eikä häirintää Teakissa heidän uskoakseen tapahdu.
Vaikka uskon, että näyttelijäntaiteen koulutuksessa ollaan kykeneviä tunnistamaan joitain ilmeisimpiä vallan väärinkäytön oireita, professoreiden väitteet pakenevat todellisuutta. Herää kysymys, mitä sellaista kollektiivista tunnetason purkutyötä Teakissa on tehty sitten 80-luvun, joka näin ihmeellisesti olisi parantanut ohjaaja-näyttelijäsuhteen sitä vaivaavista sairauksista?
Omaa ohjaajakoulutustani 2010-luvun Teakissa leimasivat nimenomaan ongelmat ohjaaja-näyttelijäsuhteessa sekä suhteen opettamisessa. Ensimmäisenä koulupäivänä silloinen näyttelijäntaiteen professori julisti opiskelijoilleen: ”Muistakaa, te ette ole apinoita.”
Tämä oli alkusävel pedagogiikalle, jossa näyttelijän väärinkäyttämiseen liittyvät vainoharhat ennemminkin lamauttivat ja myrkyttivät yhteistyötä kuin paransivat sitä. Suurimmat rangaistukset tulivat ohjauksen opetuksessa, jossa vähäisinkin kokemattomuudesta johtuva kömmähdys leimattiin ’väkivaltaisuudeksi’ näyttelijää kohtaan.
Opettajien omat auktoriteettitraumat näkyivät myös pitkillä näyttelijäntyön peruskursseilla, joissa ’harjoiteltiin harjoittelemista’. Sen sijaan että tärkeällä kurssilla oltaisiin annettu eväitä todelliseen harjoitustilanteeseen, eli ohjaajan ja näyttelijän kohtaamiseen harjoituksissa, näyttelijä-, dramaturgi- ja ohjaajaopiskelijat laitettiin kaikki samaan rooliin, leikkimään harjoittelevia näyttelijöitä. Vaikka tällä haluttiin opettaa ohjaajia samastumaan näyttelijän rooliin, siinä tultiin samalla vääristäneeksi sitä, mikä näyttelijän rooli on.
Ammattiohjaajiin viitattiin usein kaikkien kuullen epäpätevinä, jopa hulluina. Opiskelijoiden yhteisproduktioissa näyttelijäopiskelijat omaksuivat opettajiensa epäluottamuksen ohjaajia kohtaan: Näyttelijät väistelivät ja miellyttivät harjoituksissa ohjaajaopiskelijoita viimeiseen asti, mutta itkivät opettajalle baarissa. Koko harjoittelun opettaminen tuntui nojaavan kysymykseen: kuinka selvitä yksin.
Pettymystä ja haavaa, jonka Turkka ja jälkiturkkalaisuus on jättänyt ohjaajan ja näyttelijän herkkään suhteeseen, ei ole puhdistettu pohjia myöten. Vaikka nykyinen näyttelijäntaiteen opetus on nojaavinaan näyttelijän emansipaatioon, se toistaa traumaansa jättämällä käsittelemättä oman syvään juurtuneen epäluottamuksensa ohjaajia kohtaan. Samassa vyyhdissä muhii lapsellinen fantasia isällisestä gurusta, uudesta nerosta, joka tulee ja ottaa näyttelijän kyselemättä ja vapauttaa tämän itsenäisen näyttelijän ahdistuksesta. Ylivarovaisuus ja vainoharhaisuus ei suojele väärinkäytöksiltä, vaan jopa tuottaa niitä, sillä pelko janoaa hallintaa.
Vain viikkoja ennen HS:n haastattelua näyttelijäntaiteen toiseksi professoriksi Knihtilän rinnalle valittiin Kristian Smeds. Smedsin opetusnäyte vahvisti, että hän on opettajana ja ohjaajan mallina lähtökohtaisesti kaikkea, mitä Turkkakin alun perin edusti: voimakastahtoinen, lahjakas, tulinen ja tunnevoimainen. Isällinen Smeds lienee juuri se guru, jota useimmat nuoret näyttelijänalut kaipaavat.
Sen sijaan että näyttelijäntaiteen koulutus tuudittautuu katteettomaan varmuuteen vallan väärinkäytön poistumisesta, sen pitäisi katsoa peiliin ja tunnustaa oma keskenkasvuisuutensa suhteessa ohjaajaan. Väistämätön askel tällä tiellä on väärinkäytöksiin liittyvän kivun kollektiivinen kohtaaminen ja käsittely, ei sen peittely tai siitä kiittäminen.
Ruusu Haarla
