Peppi Pitkätossu, Ronja Ryövärintytär, Pikku Naisten Jo – tyttömäinen oleminen lavalla arvotetaan usein epäkiinnostavaksi, lahjakkuuden ja karisman puutteeksi tai parhaimmillaankin koomiseksi liioitteluksi. Näyttämöllä tyttömäisyyden ajatellaan olevan liian hentoista tai liian ärsyttävää, jollakin tavalla vain tai ei-vielä. Etsimme taiteesta ’säröä’, mutta se, minkälainen särö meille kelpaa on tarkasti määriteltyä.
Kevällä 2017 Henriikka Himman koollekutsumassa Kauneudesta-esityksessä tyttömäisyyden lukeminen hyväksyttäväksi tavaksi olla lavalla tuntui aiheuttavan ongelmia. Esitys tutki kauneuden kokemusta sekä ristipainetta vaatimuksessa olla kaunis ja olla tiedostamatta sitä. Kun lavan valtaavat nuoret tytöt (ihanat, uskottavat, söpöt ja karismaattiset Sonja Kuittinen, Julia Lappalainen ja Fanni Noroila) ja tapahtumapaikka on vessa, kuinka katsomme?
Yleensä niin skarppi Maria Säkö arvosteli Facebookissa esitystä sanoin ”superkauniiden naisten vinkumista, ei-minkään valitusta”, vaikka korjasi toki myöhemmin sanomisiaan. Lipsahdus osoittaa, että tyttömäisyyden arvottaminen epäkiinnostavaksi tavaksi olla näyttämöllä on jaettu totuus, johon voi nojata. Tyttöys on pinnallista ja typerää. Tällaista narratiivia on helppo toistaa tekstuaalisena kikkana, mutta se vahvistaa näkemystä, jonka mukaan tyttömäisyys on negatiivinen asia.
Tyttöyttä alaspäin katsovalta jää myös näkemättä jotakin tärkeää: tyttömäisyyteen liittämämme arvotukset ovat vanhentuneita, ja niiden muuttamisen aika on alkanut.
Lue koko Olga Palon artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 6/2017. Kuva Hobby Horse Revolution -elokuva, Selma Vilhunen / Tuffi Films.
