Kuva YLE/Johanna Kannasmaa.

Erja Manto ei halua tulla määritellyksi ääninäyttelijäksi.

”Ei tässä ole kysymys äänestä vaan psykofyysisestä kokonaisuudesta. Fyysinen olemassaolo on se elementti. Jos tehdessään ajattelee vain puhetta, ilmaisu jää pinnalliseksi, totuudettomaksi. Silloin ajattelee vääriä asioita.”

Lukemisessa ja asiapitoisessa ilmaisussa on tietenkin joskus pyrittävä ’äänikarkkiin’, narinaa ei kukaan jaksa kuunnella, Erja toteaa.

”Mutta näyttelemisessä haen karheita, persoonallisia, ilmaisevia ääniä. Haen ihmisen persoonaa, kokonaisvaltaista pakettia mikrofonin takana. Jos ilmaisu on kaulan kohdalta poikki, alapuolelle jää se tärkein: sydän. Radio tulee lähelle, se on niin intiimi ja sensuelli väline, että sitä on vaikea verrata mihinkään muuhun.”

Esimerkkinä hienosta roolityöstä Erja Manto mainitsee Teijo Elorannan Carl Ludvig Engelinä, kuunnelmassa Akvarelleja Engelin kaupungista.

”Käheä-ääninen Teijo ilmensi hienosti narisevaa, ruikuttavaa arkkitehtiä, joka kaipasi pois kurjasta Helsingistä, jossa satoi räntää ja tuuli koko ajan. Syitäkin toki oli Engel-paralla marista ja sääliä itseään.”

Voimakkaasti karakterisoiduissa rooleissa ja Tohtori Raimon tapaisessa poliittisessa satiirissakin on näyttelijällä oltava tietty usko rooliinsa.

”Komiikka pitää viedä loppuun saakka, löytää rivien välit, ajatus – totuuden perässä juosten.”

Lue koko Nina Jääskeläisen artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 3/2017.